Ajattelin vastata tähän ketjusta, mutta parin ajatusmutkan kautta päädyinkin pohtimaan omaa suhdettani jouluun. Huomautan heti alkuun, että talvipäivänseisauksesta, talvennavasta ja pesäpäivistä on keskusteltu ja jaettu tietoa foorumilla, mutta sanon nyt sanasen joulusta ihan henkilökohtaiselta pohjalta. Muut keskustelijat ovat sitten vapaita jatkamaan tätä ketjua parhaaksi katsomallaan tavalla.



Kasvoin maallistuneessa tapakristillisessä perheessä, sellaisessa tavallisessa suomalaisessa kodissa, jossa uskonto oli enemmän outo kuriositeetti kuin arkipäiväinen ilmiö. Ehkä voisi puhua kulttuurisesta kristinuskosta: luterilaisuuden pyhiä joulusta pääsiäiseen vietettiin kyllä, mutta niiden tietoinen uskonnollinen sisältö oli melko olematonta. Minulla oli jumalkokemuksia, mutta ne tulivat lähinnä luonnosta, eivät luterilaisista instituutioista. Suhteeni kristinuskoon on siis muodostunut aika neutraaliksi. Minulla ei ole mitään traumoja heikäläisistä, mutta luterilaisuus ei ole minua koskaan kiinnostanut, koska kaikki omat kokemukseni ovat vahvistaneet mielikuvaa, että se on ainakin nykymuodossaan jollain tapaa "rikkinäinen uskonto", so. hengellisessä mielessä vakavasti puutteellinen instituutio.

Pidin kuitenkin joulusta kovasti lapsena, enkä pelkästään niiden jännittävien lahjapakettien takia. Ylipäätään joulussa oli jotain kiehtovaa ja miellyttävää. Näin jälkikäteen olen ajatellut, että joulun suuri merkitys maallistuneen kodin lapselle oli varmaan osaltaan seurausta siitä, että joulunaika oli perheessämme oikeastaan vuoden ainoa hetki, jolloin saattoi saada jonkinlaisen pyhyyden kokemuksen. Joulu kynttilöineen ja koristeluineen oli jotenkin taianomaista, suorastaan transkendentaalista aikaa, jolloin niin kodissa kuin ulkomaailmassakin vallitsi ihmeellisen harras tunnelma. Tieto siitä, että maailmassa oli ihmisiä ja kulttuureita jotka eivät viettäneet joulua, tuntui uskomattoman väärältä, koska ajattelin heidän jäävän paitsi siitä kaikesta joulun ihmeellisyydestä.

Iän karttuessa joulusta karisi lapsenomainen mystiikka, mikä vähensi joulun merkitystä, vaikka toki joulu on minulle aina ollut odotettu ja hartaasti vaalittu juhla. Joskus teini-iässä mukaan astui ajattelevan ihmisen (sinällään oikeutettu ja tarpeellinen) kritiikki kulutuskulttuuria ja joulun kaupallistumista vastaan. Tavallaan asian voi tulkita myös niin, että joulun kaupallistumisen vihainen kritisoiminen auttoi käsittelemään joulun menetetyn pyhyyden ristiriitaa omassa elämässä, ulkoistamaan tapahtuneen muutoksen syyn. Se, että en enää kokenut joulua samanalaisena "puhtaana" ja taianomaisena kokemuksena kuin lapsena selittyi tietenkin mielessäni sillä, että nykyinen joulu oli kaupallistettu muoviseksi krääsäksi vailla mitään pyhyyttä.

Nykyisin suomenuskoisena koen pyhyyttä monella vuodenkierron hetkellä. Pyhyyden kokemukseni on "jalostuneempaa" kuin lapsuuden primitiivinen ja epämääräinen tunne joulunajan merkityksellisyydestä, mutta samasta asiasta siinä on kyse: arkisen muuttumisesta pyhäksi. Pyhyys on maailmojen repeytymistä: ikuisen ja äärettömän murtautumista ainaisessa muutoksessa olevaan äärelliseen maailmaan. Suomenuskon seurauksena moni minulle aikaisemmin melko merkityksetön juhlapäivä on saanut uuden, vakavamman ja syvällisemmän merkityksen. Esimerkiksi juhannus oli pitkään minulle aika turhanpäiväinen ryyppäysjuhla, jota ilmankin olisin helposti tullut toimeen, mutta suomenuskon myötä olen löytänyt keskikesän syvemmän merkityksen ja juhannusyön taianomaisuuden.

Minulle on luontevaa ja itsestäänselvää, että vuodenkiertoon kuuluu pyhiä hetkiä. Joulunaika on yksi noista hetkistä. Lisäksi suomenuskoisena tunnen väistämättäkin vanhoja perinteitä melko hyvin, mutta monille ihmisille - ja tämä on minusta hyvin surullista - vanhoista tavoista on jäljellä vain repaleiset kuoret, joiden merkitystä ei sen syvemmin ymmärretä. Tämä oire pätee tietenkin suureen osaan nykyihmisen kulttuurista, eikä pelkästään jouluun. Mutta nykyaikainen joulunvietto tuntuu kyllä kuvaavan osuvasti nykyihmisen henkistä tilaa kiihtyvän kaupallisuuden ja perinteiden trivialisoitumisen keskellä.

Joulun merkitys on itselleni muodostunut hyvinkin samalla tavalla kuin Alholle. Halusin vastata tuon pyhyyden kokemista koskevan kommentin vuoksi.

Joulu on ilmiselvästi Jeesuksen syntymän juhla. Luulen että moni kokee pyhyyden tuulahduksen jouluna, jos sen itselleen sallii. Olen sanonut täällä itseäni uskonnottomaksi, koska mulla ei ole mitään tunnustettavaa uskoa. Silti joulun aika on se aika, jolloin helpoimmin voin saada kiinni pyhyyden ajatuksesta / kokemuksesta.
Sallin itselleni kaikenlaiset kosketukset pyhään suuremmin erittelemättä niiden suhteita toisiinsa: uskonnottomalla on niistä kova puute ja kaikki eväs kelpaa Pyhyys imeytyy hitaasti materialistin nahkaan.

Tällainen ajatus tulee väkisin mieleeni: palstallakin on ollut keskustelua siitä, että kristinuskon saapuessa polyteistiseen Suomeen, Jeesus otettiin ehkä sujuvasti vastaan uutena jumalana muiden jumalien joukkoon. Itse uskonnottomuudessani koen edelleen noin: Jeesus on ihan käypänen jumala. Kyllä häntä voi juhlia muiden muassa: hieno juhlakin on valmiiksi olemassa.

Jos kommentoin tätä suomenuskon kannalta, niin teologisessa mielessä Jeesuksen kunnioittaminen jumalana jumalien joukossa on mahdollista. Ei polyteisti lakkaa olemasta polyteisti jos hän omaksuu yhden jumalan lisää, pikemminkin päinvastoin. Onhan Intiassakin hinduja, jotka kunnioittavat Kristusta perinteisten hindujumalien rinnalla. Eräs tällainen hindu kommentoi osuvasti suivaantuneille kristityille: Ette te omista Jeesusta.

Toisaalta, ideologisessa mielessä moni suomenuskoinen vastustaa ajatusta kristillisten perinteiden myötäilystä. Kristinusko koetaan valloittajauskonnoksi ja alkuperäisten perinteiden tuhoajaksi. Kristinuskon tapojen harjoittaminen -- edes kristillis-pakanallisessa synkretistisessä mielessä -- on historian voittajien mukana hurraamista ja omien perinteiden hylkäämistä. Lisäksi "uusvanhana" uskona suomenuskoisten täytyy jatkuvasti määritellä omaa identiteettiään ja tehdä rajanvetoja suhteessa muihin uskoihin. "Tätä me emme ole."

Itse olen jossain noiden näkemysten välimaastossa. Minulla on vahva tuntemus puhtaasta jumalasta, joka syntyi maailmaan äidistä, edusti valoa ja voitti kuoleman. Löydän näitä asioita itämerensuomalaista perinteestä: alkuneidon synnyttämät luojajumalat, Lemminkäinen, taivosessa syntynyt, seimessä maahan laskettu ja korkeuksiin vielä kerran nouseva Ohto Otavanpoika sekä kalliosta vapautuva voittamaton Päivä. En ole ideologisesti niin ahdasmielinen, että en sallisi itseni nähdä juuri näitä hahmoja jouluisessa Kristus-symboliikassa, samaan tapaa kuin näen Iro-neidon ja Päivättären kuvattuna Neitsyt Marian kauniissa ikoneissa.

Tätä ajatusparia lähdinkin kysymään, miten siihen suhtaudutaan. Uskontohan tuskin koskaan on silkkaa teologiaa, vaan siihen sitoutuu myös muita aatteellisia ja kulttuurisia intressejä luonnostaan, ihmisten teoista ja elämisistä kun on kyse.
Mun on hyvä problematisoida asiaa, kysyä tuota rajaa, koska mulla ei ole aatteellista kannettavaa mihinkään suuntaan.

Itse rakastan joulunaikaa ja kaikkea sellaista lämpöä ja tunnelmaa ja tuoksuja mitä siihen liittyy. Olen aina rakastanut. Jouluanaika on pyhää hiljaisuutta ja pimeyden voittamista, sekä vuodenkierron mullistava hetki, kun valot seisovat ja alkavat siitä eteenpäin saavuttaa päivä päivältä voittoaan. Minulle/perheelleemme ei Jeesus kuulu millään tavoin jouluun, ei ole koskaan kuulunut. Enkä pidä tuota joulua kyllä mitenkään Jeesuksen syntymäjuhlana, vaikka niin näenneäisesti kirkon toimesta väitetään (vielä), kun eivät itsekään tunnu oikein osaavaan päättää yhtenäisesti milloin sitä pitäisi viettää. Mutta eipä tuo hetkauta silti, jotkut juhlivat joulua sen vuoksi, jotkut jonkun muun asian vuoksi. Joulu on kuitenkin lämpöä ja sellainen täysin poikkeuksellinen tunnelma. Itse poltan koko joulu yön tuohuksia pihalla pihlajan juurella, pitääkseni valoa yllä, seuraavana aamuna valot ovat voittaneet. Mutta nämä nyt kuuluvatkin sitten jo toisiin ketjuihin. Tykkään myös lapsenomaisesti Joulupukkiin liittyvistä tarinoista ja tonttujen hiiviskelystä. Jouluun kuuluu myös ehdottomasti savusaunan pehmeät ja voimakkaat löylyt, lumihanki ja joulukuusi.

Olen aina rakastanut joulua eniten kaikista ajoista vuodessa.

Useimmille muille vuotuisjuhlille kävi kasvaessa niin, että ne tylsistyivät, arkipäiväistyivät ja menettivät merkityksensä kokonaan tai suurimmaksi osaksi, mutta joulu on aina ollut erityinen. Pienenä se tietysti oli osittain lahjojen ansiota, mutta vielä hienommaksi koin kynttilät, kuusen, valot, ruoat, saunan ja lähisukulaisten vierailut (joita muuten tapahtui aika harvoin). Esimurrosiässä koitti kriisi, kun joulupukki ei enää tullutkaan. En ollut moneen vuoteen enää uskonut varsinaisesti pukkiin, mutta kun pikkuveljenikin lakkasi uskomasta, sitten yhtenä jouluna lahjat pitikin jakaa itse. Se merkitsi monella tavalla lapsuuden loppua. Sen joulun vietimme myös ainoana lapsuusjouluista poissa kotoa, mummon luona jakamassa lahjat, koska mummo oli yksin ja väsynyt vaarini kuoltua kuukautta aikaisemmin. Muistan, että olohuoneen pöydällä paloi koko päivän ja illan kynttilä muistuttamassa vaarista valokuvan vieressä. Ei vaari varsinaisesti ollut siis poissa, vaikkei enää fyysisesti siinä ollutkaan. (Kamala, kun tämä muisto yhtäkkiä alkoi itkettää, melkein kahden vuosikymmenen jälkeen... En ollut edes muistanut sitä joulua aikoihin.)

Myöhempinä vuosina joulut eivät enää olleet samanlaisia, mutta ihan yhtä tärkeitä. Musiikkiluokkataustani ansiosta joka vuosi joulunalusaikaan liittyivät lukemattomat harjoitukset, joulukonsertit kynttilöineen, pikkujoulut torttuineen ja pipareineen ja joululauluesiintymiset siellä sun täällä, kirkoista varuskuntiin, seurakuntailloista kauneimpiin joululauluihin, tavaratalojen auloista kävelykatuun. Vaikka muuten vierastankin nykyisin kristillistä musiikkia, joululaulut lukeutuvat edelleen suosikkeihini. Avaan joululaulukauden jo marraskuun puolella eikä minua häiritse pätkääkään se, että tavarataloissa ja kaduilla soi joulumusiikki. Miksi häiritsisi, jos se vain on hyvin tehtyä ja kaunista? (Muzakki sitten erikseen.) Jouluna siedän enimmäkseen tätä "länsimaista kulttuuriperintöä", josta viime aikoina on puhuttu ihan liiaksikin.

Joulu on minulle enemmän valon syntymäjuhla ja ihmisten keskinäisen rakkauden muistutus kuin kristillinen pyhä tai kaupallinen tuhlausjuhla. On tietysti totta, että joulunalusviikkoina kokee olevansa tavallista köyhempi, mutta se johtuu minulla siitä, että tahtoisin kaikille läheisilleni löytää "sen täydellisimmän lahjan", jota tiedän heidän varmasti tarvitsevan ja rakastavan eikä minulla ole rahaa ostaa sitä heille. Toisaalta viime vuosina olen pyrkinyt antamaan itse tehtyjä lahjoja, mutta se on valitettavasti johtanut osin siihen, että perheeni saa osan lahjoistaan vasta seuraavana kesänä...

Minusta joululahjan tarkoitus on osoittaa välittämistä eikä sen hienous tai kalleus ole pääasia, vaan ajatus. Siksi minua tökkii pahasti, kun äitini ostaa joka vuosi isälle kalsareita ja sukkia, joita isän tietää kyllä tarvitsevan, mutta missä se ajatus on? Minä taas koetan keksiä jotain kotitekoista, kuten virkatun pipon (jota viimevuotista lahjaansa isä pitää kalliina aarteenaan), lintulaudan (isä pitää linnuista) tai lempikirjailijan uuden suomennoksen pokkarina. Veljelläni taas on kaikkea ja käsitöitä tekevä puolisokin, joten lahjojen keksiminen on vuosi vuodelta hankalampaa. Äitini taas on nirso, mutta hänellä on selkeä maku ja sitä on helppo noudattaa. Kaiken pitää olla sinistä. Miehelle mitä tahansa nörttijuttuja roolipeleistä metallilevyihin ja tyttärelle rakkaita puuleluja. Tekisin nekin itse, mutta taltta on keskellä kämmentä ja verstaskin puuttuu. Lahjaan punotaan ajatuksia ja rakkautta, melkein kuin maagisesti.

Jouluna on minulle tärkeää muistaa myös edesmenneitä sukulaisia elävien lisäksi. Koetan ehtiä käymään hautausmaalla sytyttämässä kynttilät muualle haudatuille, kaatuneille ja Karjalaan jääneille. Poltan myös portinpielessä kynttilöitä koko yön, jotta vainajat löytäisivät meille. Vien metsään haltijoille viljaa ja joskus viinaakin. Jätän yöksi ruokaa pöydälle vainajille ja vien herkkupalan ovenpielen kivelle haltijaa varten. Talvipäivänseisaukseen liitän sen, että tahtoisin polttaa tulta kodissa yön yli, mutta jos nukahdan niin sitten nukahdan. Ehkä sitten, kun minulla on oikea takka enkä joudu tyytymään kynttilöihin tai voin laittaa pihalle jätkänkynttilän palamaan auringonnousuun asti. Joulu alkaa Tuomaan päivästä, talvipäivänseisauksesta, jolloin suurin osa siivouksesta on tehty ja enimmät arkiasiat lomalla. Jouluruokia en kumminkaan yleensä ole ehtinyt laittaa ennen kuin aatonaattona, osan vasta aattonakin. Tänä vuonna yritän saada jo useamman päivän pyhitettyä ihan olemiselle vain. Jouluhan kestää kumminkin vain muutaman päivän.

Joulu on se aika vuodesta, kun pysähdytään, hiljennytään ja muistellaan. Tarpeellinen tauko kiireisessä nykyelämässä. Jouluyön hiljaisuus on tavallista syvempää ja rauhallisempaa, osin johtuen liikenteen vaimenemisesta, mutta osin jostain suuremmasta pyhyydestä, jota maallistunutkin ihminen tuntee sisimmässään. Joulun pyhyys ei synny välttämättä mistään pelkästään uskonnollisesta, vaan ihmisen perustarpeista ja jostain aikaa vanhemmasta hiljaisuudesta, joka valtaa mielen, sielun ja sydämen kuten siirappisessa joululaulussa osuvasti kumminkin sanotaan.

Luonnollisesti. Jos halutaan, niin teologia (keskustelu jumaluudesta) voidaan vielä erottaa jumalkokemuksesta. Meillä on siis sisimmässä oleva jumalkokemus, jumaluutta koskeva keskustelu sekä noista tekijöistä suoraan tai epäsuoraan seuraavat aatteelliset intressit. En haluaisi korostaa liikaa kahta jälkimmäistä, sillä oma jumalkokemus ja sen vaaliminen on mielestäni tärkein asia ihmiselämässä. Rumimmillaan teologia tuhoaa tuon kokemuksen. Parhaimmillaan teologia on toki hieno ja tarpeellinen asia, varsinkin jos se on ihmisten omakohtaista puhetta jumalkokemuksesta, ei sen lainaamista mitä muut ihmiset ovat kirjoittaneet jumaluudesta.


Kaunis tapa. Jouluiset tapakuvaukset sopivat hyvin tähänkin ketjuun.

Olen aina nauttinut joulusta. Varsinkin niistä jouluista, jolloin juhlimaan tulee muutakin sukua. Minun jouluistani noin joka toinen on ollut
enemmän perhepiirissä viettetty ja toinen sukulaisten kanssa. Lapsena joulussa oli jotain taikaa. Sai etsiä tontun jälkiä, koristella kuusta ja laulaa joululauluja. Kristinusko näkyi juhlassa lähinnä kirkossa käymisessä. Mutta enemmän se on talven juhla, jollon talveen tuodaan valoa ja lämpöä juhlimalla yhdessä.
Nyt parhaita hetkiä ovat hiljaisuus kaiken tohinan keskellä. Ihaninta oli käydä illalla jakamassa naapureille jäälyhtyjä. Äidin tapa ja siitä on iloa kaikelle, satunnaisille ohikulkijoilllekkin. Myös hautausmaalla käyminen jouluna pimeän aikaan on vaikuttava kokemus.

Onhan se joulu rakasta aikaa. Meilläkään ei se kristillisyys ole ollut mitenkään esillä kotona, muutamassa kuusen koristeessa oli enkeleitä ja seimeä. Koulu raahasi joulukirkkoon, muutaman kerran olen huvikseni/piruuttani käynyt aattoyönä jonkun kaverin kanssa. Onhan siellä kirkossa hienoa, mutta en minä onnistu saamaan sieltä sitä pyhyyden tunnetta mitenkään. Kuun ja kynttilöiden valaisema maisema puhuttelee minua paljon syvemmältä kuin Jeesus-tarinat. Onneksi en ole päätynyt pitämään joulua suurena kulutusjuhlanakaan, lahjoja ei ole koskaan ollut kovin paljon, ei saatavana eikä annettavana. Naapurien kesken vaihdetaan joka vuosi lähes samanlaiset konvehtirasiat. Ja kukat, ajatus se tärkein on. Joulupukki lakkasi käymästä muistaakseni sen jälkeen, kun huomasin pukilla naapurin papan kengät. Nykyään olen jotenkin erityisen ilonen siitä, ettei meillä käynyt se coca-cola mainoksiin valjastettu punanuttuinen pukki, vaan karvalakkinen, palttooseen ja naamariin pukeutunut keppiä kolisuttava vähän pelottavakin ilmestys. Pikemminkin kekripukki. Kyllähän sille aina konjakit tarjottiinki, että antaa lahjat ja häipyy. (Ja että pappa pääsee istahtamaan kunnolla sitten kun on heittänyt naamarin piiloon nurkan takana ja tullut takaisin istumaan)

Ne pääasiat joulussa on kuusen hakeminen metsästä, ihanat ruuat ja rauhallinen tunnelma. Kynttilät lyhdyissä, ja jos isä on saanut aikaan, myös jätkänkynttilät. Lumiukko on myös pakko katsoa. Iltapäivällä mummolaan syömään, illaksi kotiin - syömään lisää, paketit auki ja sitten voi käpertyä uuden kirjan ja suklaarasian kanssa kuusen viereen ja lukea kynttilöisen valossa yömyöhään. Aika pitkään olen tavannut viedä lähimetsään tai pihalle pihlajan juureen jotain pikkuväellekkin. Lyhteet pannaan myös jouluna pihalle.

Eräs hienoimpia joulunajan muistoja on pari tuntia, jotka vietin tuulessa, paukkuvassa pakkasessa ja täysikuun loisteessa. Siellä peltojen keskellä on mahtavaa katsella kuun valaisemaa lumista maisemaa, ja jouluna se vieressä jyrisevä tiekin on enimmäkseen hiljaa. Olin niin lumoutunut kaikesta, ettei edes palellut ja aika karkasi ihan omia menojaan. Vihdoin kun menin sisään, sinne hämärään piparkakun, kinkun ja oluen tuoksuiseen lämpöön, niin olo oli vähintäänkin autuas.

Ei minun joulussani ole tilaa Jeesukselle tai kaupoissa ravaamiselle. Kummastakaan ei saa sitä joulumietä tai -tunnelmaa. Rahaakaan ei liikaa ole, niin lahjat teen itse, jos ei ole sovittu kavereiden kanssa, ettei vaiheta lahjoja, useimmiten kortti tai pelkkä joulun toivotus tulee vaihdettua, ja perheen kesken pääasia on se yhdessä vietetty aika.

Myös minulle joulu on aina ollut tärkeä juhla juuri siihen liittyvän taianomaisuuden, kynntilänvalon ja rauhoittumisen vuoksi. Meillä ei kristinusko ole esiintynyt joulussa juuri lainkaan, sillä vanhempani sen enempää kuin muukaan suku eivät onneksi ole uskonnollisia.

Jossain vaiheessa murrosikäisenä joulu muuttui suorituspainotteiseksi, kun yritin epätoivoisesti löytää lapsuudenajan tunnelmaa ja kaikkien joulu''rituaalien'' piti onnistua juuri oikein..stressihän siitä tuli, eikää tunnelmasta tietoakaan ja siihen meni surullisesti monta joulua. Nyt vasta viime vuosina olen taas alkanut tavoittaa joulun tunnelmaa uusin tavoin ja viettää sitä yhä selkeämmin vain kaamoksen taittumisen ja valon juhlana. Tiedän kyllä, että talvennapa on todellisuudessa pari päivää, joskus viikkoakin aikaisemmin, mutta itse koen helpompana liittää ne toisiina. Itse olen ateisti, mutta suomenuskosta löydän paljon luonnonläheisyyttä ja siihen liittyvää ''pyhyyttä'', joka on minulle tärkeää, en kuitenkaan pysty aidosti siihen uskomaan. Kunnioitan kuitenkin suomalaisia vanhoja perinteitä ja koen tähän liittyvät juhlat itselleni läheisinä.


Lumiukko on ehkä maailman ihanin ja toisaalta surullisin tarina. Olen katsonut sen joka joulu niin kauan, kuin voin muistaa, silloin viimeistään saan kiinni joulutunnelmasta. Ja se on todella pakko nähdä - muistan kerran jos toisenkin rynnänneeni kesken joulusaunan puolipukeissa pitkin kellarikäytäviä (talonyhtiön sauna..) ehtiäkseni ajoissa

Itselleni kävi täysin samoin siinä teini-iän kynnyksellä...

Joulurituaalit ovat edelleen perheessäni hyvin vahvoja ja ne suoritetaan suurinpirtein samalla tavalla vuodesta toiseen, mutta olen onneksi oppinut nauttimaan joulusta uudelleen ja eri tavalla kuin lapsena. En enään hae sitä lapsuuden kyltymätöntä iloa, vaan pikemminkin rauhoittumista ja läheisyyttä perheen kanssa.

(Voi vitsi, nyt tuli taas kauhea koti-ikävä... )

Tarkoitat ehkä talvipäivänseisausta? Talvennapa eli sydäntalvi on vasta tammikuun puolivälissä.

Juu, anteeksi, meni termit sekaisin Olen kaukana asiantuntijasta, eli siis talvipäivänseisauksesta puhuin

Esittelen tässä kirjoituksessa joulunajan tapoja Matti Warosen kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (1898).


Aurinkopyörä

Muinaiset suomalaiset eivät viettäneet joulua minään määrättynä päivänä, vaan kolmen viikon pituinen joulunaika alkoi Tuomaan päivästä (21. joulukuuta) ja kesti Nuutin päivään (13. tammikuuta). ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi”, sanottiin. Toisaalta monet jouluiset taiat toimitettiin nimenomaan jouluaattoiltana.

Tuomaanpäivän vietosta on säilynyt vanha laulu, joka on Somerolta taltioitu tällaisessa muodossa:

Tule meille Tuomas kulta,
Tuopa joulu tullessas',
Olkikahlo kainalossas',
Oluttynnyri olallas',
Viinapottu povessas',
Pikarikin pivossas',
Juustot, kakut kainalossas'!
Kyll' sä meidän talon tunnet,
Musta risti portin päällä,
Kirjava kissa portin alla.

Joulunajan alkuun ajoittuu talvipäivänseisaus, jolla oli kansan suussa oma nimitys: pesäpäivät. Tuolloin auringon ajateltiin ”ikäänkuin lepäävän vuoren onkalossa”. Waronen kuitenkin kiistää – sen enemmän perustelematta – joulun olevan auringon juhla, sen sijaan hän korostaa vainajahenkien merkitystä joulutavoissa ja uskomuksissa. Waronen on varmasti oikeassa vainajien suhteen, mutta mielestäni hän yrittää kirjansa teeman pakottamana nähdä kaikki juhlapyhät yksinomaan todisteena muinaissuomalaisten harjoittamasta vainajanpalvonnasta. Samalla hän sivuuttaa kaiken muuhun viittaavan aineiston (ks. esimerkiksi aurinkopyörät myöhemmin tässä kirjoituksessa) tai yrittää selittää sen jollain tapaa vainajiin liittyväksi. Joulunaika kesti käytännössä talvipäivänseisauksesta talvennapaan, eli vuoden pimeimmästä hetkestä siihen kun päivän piteneminen alkaa näkymään luonnossa. Waronen ei siis tällaista sano, mutta minä pidän tuota seikkaa oleellisena. Ylipäätään Warosen tulkinnat vaikuttavat usein perustelemattomilta ja heppoisilta, vaikka hän sinällään käsitteleekin kerättyä aineistoa ansiokkaasti.

Joulunajan pääasiallisena toimena olivat uhrimenot ja taiat, joilla varmistettiin menestys tulevaisuudessa. Toimitukset liittyivät useimmiten karjaonneen ja viljaonneen. Niiden ohessa toimitettiin uhreja myös koti- ja maanhaltijalle. Askolassa vietiin aattona riihen nurkkaan haltijalle jouluryyppy ja olutta, joka sinne nurkkaan kaadettiin. Elimäellä kaadettiin aattoiltana yksi kannu olutta ja yksi ryyppy viinaa haltijalle pöydän päähän penkin nurkkaan. Eräissä taloissa pidettiin jouluna ruokaa pyödällä koko päivä. Haltijoille piti viedä jouluna – ja muidenkin juhlien aikaan – juhlaruokia ennen kuin ihmiset niitä söivät. Näin varmistettiin onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Hartolassa viettiin aattona joka lajin ruokaa pitämyspuun juurelle, sitä ennen kukaan ei saanut ruokaa maistaa.



Jos joku ehti ruokaa syömään ennen uhraamista, soviteltiin maanhaltijaa:

Anna anteeksi maanpitäjä, manterenhaltija! Se on tullut tuhmuudessa, tapahtunut taitamattomuudessa.

Ennustaminen tinaa valamalla lukeutui myös joulutapojen joukkoon. Pihtiputaalla kerrotaan, että tinoja valettaessa piti ensin valaa maanhaltijalle, jotta haltija olisi ”asetuksissa” (tyytyväisenä). Sitten valettiin isännälle, emännälle ja muulle väelle.

Joitakin vainajasielujen vierailuista kertovia tapoja on havaittavissa joulunvietossa, vaikkakin – kuten Warhonen toteaa – tällaiset tavat ovat selvimmin esillä kekrissä. Joillakin paikkakunnilla on kuitenkin vastaanotettu jouluna henkiä saunaan kylpemään kekrin tapaan. Selvimmin vierailevien henkien palveleminen näkyi siinä, että jouluna noudatettiin tarkoin hiljaisuutta ja vältettiin kovempaa työntekoa. Hiljaisuudella oli tarkoitus kunnioittaa vierailevia vainajahenkiä ja varmistaa onni tuleville ajoille. Joulun ja uudenvuoden välisellä viikolla ei saanut esimerkiksi kehrätä eikä tehdä muutakaan raskasta työtä. Vierailevien henkien uskottiin olevan läsnä erityisesti tietyissä osissa taloa: lieden lähellä, lattialla, ulko-oven ja kynnyksen seutuvilla. Tapana olikin että joulun aikaan lattioita ei lakaistu lainkaan. Jos rikka putosi maahan, se kätkettiin olkien alle.

Joillakin paikkakunnilla asetettiin pöydälle vesimalja, jonka viereen tai joskus sisäänkin asetettiin joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamisella oli se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa. Yleisenä tapana oli polttaa kynttilää jouluna koko yön ajan. Usko, että henget kokoontuivat mielellään palavan kynttilän ympärille, onkin Warosen mukaan hyvinkin laajalle levinnyt.

Jouluna kannettiin sisätilojen lattioille olkia. Tätäkin joulutapaa on noudatettu myös kekrinä. Tavan alkuperä on epäselvä, joidenkin mukaan se on levinnyt kristillisen joulunvieton mukana, toiset taas pitävät sitä vanhana pohjoismaisena pakanallisena tapana. Henkien kunnioittavasta hiljaisuudesta johtuen oljilla ei saanut temmeltää liian varomattomasti. Aattoiltana tupaan tuotiin myös oljista valmistettu joululyhde. Lyhteen tuoja sanoi: ”Hyvä ehtoo!” ja toivotti kaikille iloista joulujuhlaa. Tervetuliaisiksi isäntä kaatoi ryypyn lyhteeseen. Lyhde avattiin pöydän alle ja sen ympäristöön. Olkien tuominen sisälle oli 1700-luvun lopulla niin yleistä ja koko maassa tunnettua, että joulua ei pidetty jouluna ilman olkia. Oljista myös ennustettiin tulevaa vuotta heittämällä niitä kurkihirren ja välikaton lomaan. Joulunpyhien jälkeen oljet vietiin pihalle ja poltettiin.

Jouluna, niin kuin muinakin juhlapyhinä, oli karja hoidettava ja ruokittava erinomaisen hyvin, sillä yleinen luulo oli, että jos se näinä päivinä menestyi hyvin, sillä oli onnea vastaisuudessakin. Tämä kuvaa osuvasti suomenuskon käsitystä, että juhlapäivien aika on erityisen merkityksellistä ja pyhää. Silloin ihmiset voivat vaikuttaa teoillaan onneensa ja kohtaloonsa. Juhlat auttavat ihmisiä elämään sopusoinnussa toistensa, luonnon ja sielullisten kanssa. Suomessa oli tapana yli koko maan joulunpyhinä antaa ei ainoastaan mitä parasta karjanruokaa, vaan vielä parhaita ihmisellekin laitettuja jouluruokia ja -juomia. Näin taattiin suojelushenkien tyytyväisyys.

Jouluna, samaten kuin kekrinä, leivottiin juhlaa varten erityinen leipä – joululeipä. Joululeipä ei ollut mikä tahansa kyrsä, vaan menestystä tuova symboli, jota käytettiin taioissa. Nurmijärvellä leivottiin kaksi joululeipää, joissa oli ”jalat” taikinasta. Toinen niistä syötiin laskiaisena ja toinen kevätkylvön aikana. Lapvedellä tuotiin joululeipä aattona pyötään ja siihen iskettiin kynttilä päälle palamaan. Joululeipä pidettiin yleensä pöydällä koko joulunpyhien ajan, jonka jälkeen se useimmiten syötiin. Monilla paikkakunnilla leipä leivottiin karjun muotoon. Waronen arvelee, mielestäni varsin uskottavasti, että tämä tapa liittyy skandinaaviseen Freyr-jumalaan, jonka ominta aikaa joulu on. Lihauhri on siis korvattu karjua muistuttavalla viljauhrilla.

Juhla-ateria ja ylenmääräinen syöminen oli olennainen osa joulua, kuten vainajajuhlia yleensäkin. Syömisen suhteen joulu yhdistyi vanhan kansan mielissä katolilaisuudenaikaiseen laskiaiseen, jolloin oli viimeinen mahdollisuus syödä tukevasti ennen pitkän pääsiäispaaston alkamista. Tähän yhteyteen viittaavat sananlaskut kuten ”Joulu juhlista jaloin, iltapuoli laskiaista” ja ”Juoman jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisissa.” Savossa suosittuihin jouluruokiin kuului aattona syöty ”aattokala”, Karjalassa piti saada päivälliseksi joulurokka pavuista ja herneistä, Pohjois-Suomesta mainitaan keskeisinä jouluruokina paisti ja olut. Jouluaattona syötiin kylvyn jälkeen, sitten kun oljet oli tuotu tupaan. Syöminen ei rajoittunut aattoiltaan. Jouluyönä saatettiin nousta ”puoliyö-aterialle”. Joillakin alueilla tapana oli herätä peräti yhdeksän kertaa jouluyön aikana ruokailemaan. Elämiä myöskin ruokittiin yöllä ja hevosille annettiin sahtia, että ne ”sitä tuimemmin juoksevat kirkolle”.

Koska henget olivat liikkeellä joulunaikaan – ja vaikka omien vainajahenkien vierailu oli odotettu tapahtuma – ihmiset kokivat, että heidän täytyi varjella taloaan, perhettään ja onneaan kaikenlaisten sielullisten kulkijoiden, ”liiemmäisten”, varalta. Eräs tapa oli varustaa ristinmerkillä piha, huoneet ja varsinkin navetta onnettomuuksien estämiseksi. Warosen mukaan on epäselvää onko tapa peräisin keskiajan menoista, joissa vainajien henkiä alettiin pitämään pahoina henkiä, vai tulisiko ristinmerkki ymmärtää tässä yhteydessä yleiseksi hyvän onnen vertauskuvaksi. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Mielenkiintoista on, että kun paikkoja siunattiin myös lukemalla Isä meidän ja tekemällä ristinmerkki sen päällä, niin ”taitavimmat” kuulemma tekivät vielä kehän ristin ympäri. Siis käytännössä aurinkopyöräsymbolin. Esimerkiksi Vaurlammin kylässä kylänvanhin kulki aattoillan hämärissä talosta taloon ja piirsi kaikkiin oviin ristinmerkin, jossa oli kehä ympärillä. Tähän väliin on hyvä huomauttaa norjalaisten tavasta maalata viisikanta tervalla hannunvaakuna tuvan oveen jouluyönä.

Tapaninpäivään liittyy Warosen mukaan etupäässä hevosonnen varmistamiseen. Huomauttaisinkin tähän, että Tapani-nimi viittaa pyhään Stefanukseen, hevosten suojeluspyhimykseen. Tapaninpäivänä käytiin nuorella hevosella rekiajelulla kylässä, ”Tapania ajamassa”. Tapaninpäivänä pukeuduttiin myös kummallisiin pukimiin ja sellaisessa asussa kuljeskeltiin talosta taloon. Hämeenlinnassa tapana oli, että naamioitunut Tapani pyysi ensin lupaa tulla sisään. Hänellä oli naamari silmillä, olkinen kappa niskasta ja toinen samanlainen vyötäröstä takapuolella riippumassa häntänä. Tapani lauloi:

Meneppä kemppi kellarihin,
Tuoppa oltta tuoppisella!
Viisivanne kellariin se pyörähtää.

Waronen tulkitsee Tapaninpäivän naamioituneet kiertelijät jäänteiksi keskiaikaisista kristillisistä näytelmistä, joissa havainnollistettiin kansalle kristinopin tarinoita. Ajatuksessa voi olla jotain perää, mutta en usko, että se on koko totuus näistä kiertelijöistä.

---

Virolaisilla joulunaika yhdistyi mielenkiintoisesti ukkosenjumalaan, vaikka Waronen tätä vähätteleekin. Ennen joulua alkoi virolaisilla yhdeksän päivää kestänyt jakoaika, joka rinnastuu edellä mainittuun suomalaisten ”joulurauhaan”. Koko sinä aikana virolaisten kodeissa vallitsi hiljaisuus. Kaikenlainen kolina oli kielletty, samoin kuin kovaääninen puhuminen. Äänettömän juhlan tarkoitus oli suojella perhettä tulevan vuoden ukonilmoilta. Viron saaristossa tehtiin Tuomaanpäivänä pihlajanoksista ristejä ovien ja ikkunoiden päälle. Tässä yhteydessä on hyvä muistuttaa, että pihjala on ukkosenjumalan puu. Talvipäivänseisauksen aikaan virolaiset olivat jälleen hiljaa ukkosen ja vainajien kunnioituksen tähden. Muuten virolaisten tavat vastasivat monessa suhteessa suomalaisia. Mielenkiintoinen oli virolaisten tapa, että jouluaamuna saapuneelle kulkijalle, oli hän sitten vaikka ”juutalainen, mustalainen tai kerjäläinen”, tarjottiin aina ruokaa ja juomaa sekä yösija.

Itämerensuomalaiset liiviläiset uhrasivat jouluna leipää jauhinkivelle palkaksi siitä, mitä sillä vuoden kuluessa jauhetaan. Isännät antoivat ”vuoden palkan” kotieläinten haltijalle. Aattona tehtiin liidulla tai leikaten ristejä ja viisikantoja oviin ja talouskaluihin suojelemaan niitä. Myöhemmin illalla tehtiin ennustuksia tulevan vuoden varalle.

Saamelaiset ovat mahdollisesti viettäneet joulukuussa suurta uhrijuhlaa. Joulukuun nimi on saameksi basse-manne eli bassalis-manno mikä tarkoittaa ”uhrikuuta” tai ”pyhäkuuta”. Saamelaisilla, kuten suomalaisilla ja virolaisillakin, on ollut joulukuussa kieltoja töiden tekemisen ja metelöimisen suhteen. Erityisesti kehrääminen oli pannassa. Jouluyönä saamelaiset uskoivat henkien (Saivo- eli Manala-henkien) olevan liikkeellä. Tällöin hyville hengille toimitetaan uhreja, eritoten Sitte-henkiä muistettiin asutuksen lähellä olevan uhripuun juurella. Manalan asukkaiden uskottiin myös vierailevan saamelaisten kodissa. Oudolta kuulostaa saamelaisten tapa tehdä pieniä laivankuvia, jotka voideltiin uhriporon verellä ja aseteltiin korkealle kuusen oksille uhrilahjoiksi. On esitetty tulkinta, että laivat uhrattiin tuulten jumalalle. Näin – ja tämä on omaa tulkintaani – taivaanjumala näkyisi sekä virolaisten että saamelaisten joulussa.

---

Uudenvuoden päivä ei näytä olleen muinoin kovinkaan juhlallinen. Päivällä ei tietysti ollut paljon merkitystäkään esivanhemmille, sillä vuoden katsottiin vaihtuneen kekrinä. Waronen pitää mahdollisena lisätodisteena päivän vähäisestä pakanallisesta merkityksestä sitä, että juhlalle ei ole omistettu Suomessa minkään katolilaisen suojeluspyhimyksen juhlaa. Toisin sanoen kirkko ei kokenut tarvetta korvata mitään nykyisen uudenvuoden aikaista pakanallista juhlaa omalla juhlallaan.

Joitakin vähäisiä tapoja uuteenvuoteen kuitenkin liittyi. Tinaa valettiin, onnea ennustettiin vedestä ja onnea myös kuunneltiin tienhaaroissa. Nämä tavat tunnettiin kautta maan. Paikoin myös piirrettiin aurinkopyöriä oviin joulun tapaan. Virossa ajateltiin, että vainajien vaellusaika jatkui vielä uudenvuoden aikaan ja heitä ruokittiin samaan tapaan kuin jouluna.

Nuutinpäivänä, Hiiva-Nuuttina, loppuivat kolme viikkoa kestäneet jouluiset uhrijuhlat, joiden aikana oli hankittu menestystä sekä uhreilla lepytelty haltijoita ja jumalia. Hiiva-Nuutti on saanut nimensä siitä, että Nuutinpäivänä kylillä ajettiin suurella porukalla kokoamassa hiivatynnyrin tappeja. Jos talosta ei annettu tappeja, kannettiin sisälle ilkikurisesti kanto. Nuutinpäivänä taloissa kierteli myös nuuttipukkeja. Poikajoukko pukeutui tavallisesti oljista tehtyyn asuun ja kierteli talosta taloon kyselemässä: ”Onko hiivoja jälellä?”. Elleivät he saaneet mitään syödäkseen ja juodakseen, Hiiva-Nuutit veivät tynnyreistä kaikki tapit mennessään.

Nuuttia vietettiin paikoin varsin riehakkaissa tunnelmissa. Huittisissa miesjoukko veti reessä ympäri kylää kummallisesti puettua miestä, jolla oli päällään nurinpäin käännetty turkki, päässä tuohihattu sekä naamari, jossa oli suuri ”komonenä” ja huuliparta. Nuuttipukin puhemies kävi kyselemässä, josko tämä ”parooni” päästetään sisälle. Sitten puhemies piti puhetta ja kaatoi viinaa paroonin suuhun. Seurue kokosi mukaansa viinaa ja olutta, minkä he sitten joivat loppuun jossakin saunassa. Toisinaan tällä ”joulupukilla” oli parta ja sarvet. Pukin selässä ratsasti toinen miekkonen turkki väärinpäin käännettynä; hänen tehtävänään oli kaataa viinaa pukin suuhun. Seurue kulki talosta taloon siihen asti kunnes kaikki juopuivat. Silloin laulettiin:

Nyt on Knuutin knuppi, Joulun loppu,
Hiiva hattuun, tappi taskuun.

Siinäpä kiintoisaa tekstiä. Näistä kaikenmaailman juhlapäivistä ja niiden viitosta on aina jännä oppia lisää asioita. Ja kyllähän se selventää omaa suhtautumistakin niihin, kun on puolivakaumukseton etsikkopakana, joka ei oikein tiedä mitä joulun kynnyksellä viettäisi vai viettäisikö mitään, kun ei faktatieto riitä pesäpäiväilyyn, mutta uskonpuute estää jeesusjuhlinnan. Mutta intuitio auttakoon ja maa kertokoon mitä tehtämän pitää. Kyllä minun joulunaikaani (hoh, puhun ajasta koska en viitsi nimetä omikseni kun perinnesalaattini koostumuksen perusteella en ole varma miksi pitäisi viettämääni asiaa kutsua) kuitenkin menee ainakin valon, kotopaikan ja suvun kunnioittamiseen siinä missä se taitaa mennä muillakin taloutemme asukeilla (hm, tai ainakin joulunaikana vallalla olevan talouden, kun kipitän kotitanhuville kuusia katsomaan täältä taajamasta), vaikka maallistunutta kristikuntaa taloudessa on aina ollut.

Meillä on vietetty tosiaan joulua hyvin maallistunein perintein, eikä Jeesus-lapsen syntymästä ole koulun ulkopuolella sanottu juuri juuta eikä jaata (koulussahan oli aina jouluevankeliumi joulujuhlassa, ja laulettiin virsiäkin). Se on ollut sitä perus valojen laittelua kun päivä kerran on lyhimmillään ja vanhojen muistelua ja kunnioittamista. Yksi pakanallislähtöinen perinne joka meidänkin kodissamme on säilynyt on, jännää kyllä, kodinhaltijalle menevä ruokauhri. Kirkossa ei olla käyty jouluna kertaakaan, kun ei muutenkaan ole oltu ahkeria kirkossaravaajia (eli suomeksi sanottuna kirkkoilu on rajoittunut häihin ja hautajaisiin sun muihin tilaisuuksiin), mutta sauna on aina lämmitetty. Joulusauna on yleensä ollut ulkosaunassa tahi savusaunassa pidetty tilaisuus, kun sähkösauna ei tunnu sopivan tunnelmaan. Jouluna on tietysti myös syöty hyvin (perinteiseen joulupöytään on kuulunut kinkun ja laatikoiden lisäksi myös kotikaljaa, itseleivottua rieskaa ja suolalohta) ja valvottu myöhään yöhön. Aaton jälkeen joulupäivänä on sitten vain oltu kotona keskenään, syöden jouluruokia ja vain oleskellen suhteellisen päämäärättömsti. Ja tapaninpäivänä sitten on käynyt vieraita. Joskus on käyty itsekin jossain kylässä silloin, mutta nykyvuosina se on ollut aina niin että vieraat ovat silloin käyneet meillä. Mutta tuttuja ja sukulaisia on kuitenkin tapailtu tapsanpäivänä.

Itse tosiaan meinaan käyttää joulunajan kotitanhuvilla kiertelyyn (viime jouluna kävin hiihtämässä metsässä ennen auringonnousua, voisi toistaa tämän toimituksen taas), katseluun ja oleskeluun. Kyllähän nämä pimeämmät pesäpäivät ovat omiaan rauhoittumiseen ja suvun ja maan kuuntelemiseen. Kynttilöitä palaa ja Suoviitta hiihtää tai käveleskelee tutuissa tapioloissa.