Kirkas laskiaistiistai tietää hyvää marjavuotta.
Längelmäki

Laskiaista on vietetty seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä, aikaisintaan 8. helmikuuta ja myöhäisintään 7. maaliskuuta. Varsinainen laskiainen on kuitenkin vasta seuraavana tiistaina, josta ennen alkoi pääsiäiseen kestävä paaston aika. Laskiainen oli siis katolisella ajalla kevätpaaston alkamisjuhla, mihin teonsana viittaa: laskea, laskeutuminen paastoon. Laskiaisen vastakohta oli siis pääsiäinen, paastosta pääseminen. Laskiainen on koonnut itseensä uskomattoman runsaan määrän erilaisia tapoja, menoja, uskomuksia, enteitä ja taikoja. Matti Varosen mukaan laskiaisen tarkoituksena näyttää olleen henkiä palvelemalla suostutella ne antamaan menestystä ja onnea karjan kasvulle ja maan viljalle.

Laskiainen oli ennen kaikkea naisten työ- ja toimialaan kuuluva päivä. Useimmat laskiaisen tavat ja uskomukset kohdistuivat joko naisten käsitöiden raaka-aineisiin: pellavaan, hamppuun ja villaan, tai karjanhoitoon ja naisten kasvattamiin pihan piirin hyötykasveihin, nauriiseen, herneeseen ja papuun. Joulunaika oli miesten, peltoviljan ja hevosten juhla, mutta laskiainen oli taas naisten aikaa. Saman ilmiön voi havaita Virossa, jossa naisten oli kiellettyä tehdä töitä laskiaisen aikoihin. Toisaalta kaikenlainen veistäminen ja hakkaaminen oli myös kiellettyä laskiaisena.

Suomessa kehruut oli saatava päätökseen mieluummin laskiaiseen mennessä, sillä päivän pidentyessä alkoi kankaiden kutominen, joka vaati enemmän valoa. Joka tapauksessa laskiaisena kehrääminen olisi tuonut perheelle epäonnea tulevaisuudessa. Kotiaskareet lopetettiin varhain iltapäivällä, jotta työt olisivat joutuneet hyvin koko vuoden. Mitä varhaisemmin lehmät juotettiin ja ruokittiin, sitä varhaisemmin ne tulivat kesällä metsästä kotiin eivätkä yöstäneet. Saunaan mentiin päivännäöllä, miehet ja naiset kilvan. Jos miehet ehtivät ensin, tuli sonninvasikoita, jos naiset, niin saatiin lehmäisiä. Saunassa ei puheltu, jotta kesä olisi saatu olla rauhassa hyönteisiltä. Kiusoitellen saunassa koeteltiin toisten lujuutta puhumattomuudessa monin tavoin, kuten kaatamalla kylmää vettä selkään. Erityisesti pojat tekivät mielellään tällaisia koiruuksia tytöille.

Vaikuttaa siltä, että laskiaissaunan äänettömyys jäänne ihmisten luona vierailevien vainajasielujen muistamisesta. Laskiaisena ruokailunkin aikana noudatettiin nimittäin äänettömyyttä, joka muistuttaa sitä hiljaisuutta, jota on noudatettu kaikissa vainajajuhlien uhriaterioissa. Karstulassa ripoteltiin ennen illallista pyödälle jauhoja ja suolaa, joihin piirrettiin useita viisikulmia. Sitten käytiin pöytään äänettömänä illallista syömään. Hiljaisuutta koetettiin laskiaisena tavoitella myös aikaisemmalla kylpemisellä ja levolle asettumisella jo päivännäön aikaan, jotta mikään melu ei häiritsisi henkien rauhaa. Ulvilassa mentiin varhain laskiaisehtoona kattojen ja kivien päälle sekä tienristeyksiin henkiä näkemään. Pihtiputaalla oli tapana naisilla oli tapana lakaista rikat lattialta pöydän alle ruokailun ajaksi. Näin ikään kuin koottiin henget ottamaan osaa uhriateriaan. Hartolassa taas uskottiin, että laskiaisena syödessä kasvot tuli aina suunnata etelää kohti.

Laskiaisena ruuassa tuli olla ennen kaikkea rasvaa. Keitettiin siansorkista, herneistä tai pavuista rokkaa, vainajien ruokaa, ja leivottiin ja koristeltiin rasvarieskoja, suuria ja pyöreitä, lämmitettiin rasvamakkaroita ja paloiteltiin väelle kesällä tehtyjä juustoja. Syötiin myös ohrarieskaa sekä ohraleipää, jonka sisään oli leivottu sianlihaa. Mitä enemmän rasva kiilteli sormissa ja suupielissä, sitä paremmin kotieläimet lypsivät ja lihoivat. Rasvaruualla mässäily lienee olleen osittain seurausta siitä, että laskiaisen jälkeen alkoi voimia vaativa pääsiäispaasto. Ruokaa piti olla yltäkylläisesti, eikä pöytää tyhjennetty koko päivänä. Näin runsauden ajateltiin jatkuvan koko vuodeksi. Muurlassa uskottiin, että laskiaisena piti syödä yhdeksän kertaa joka nurkassa. Tämän kun teki, niin koko vuotena ei tarvinnut syödä paljoa, mutta silti lihoi ja tuli terveeksi ja voimakkaaksi. Ruokailun jälkeen Savossa vietiin sikojen kynsiluut metsään uhripihlajan tai uhrikuusen juurelle, sanoen: ”Teidän poikanne näitä jälkiä seuratkoon!”, jolla tarkoitettiin, että siat menivät seuraavana kesänä metsään. Sormia ei nuoltu eikä liioin syönnin jälkeen pyyhitty, vaan hyvä laskiaisrasva sai kulua niistä käyttöesineisiin, jopa pellavalankaan. Tämäkin edisti tulevaa pellavan kasvua.

Pellavalla olikin merkittävä asema laskiaisen vietossa. Lattiaa lakaistiin moneen kertaan ja rikat vietiin kauas, jotta pellavapelto olisi pysynyt puhtaana ja kasvanut pitkää vartta. Naiset ottivat puhtaan paidan ylleen ja pukeutuivat muutoinkin valkoisiin sekä sukivat tiheään hiuksiaan, jotta pellavan kuidut olisivat tiulleet valkeiksi ja pehmeiksi. Lasten päähän tehtiin pitkistä kuiduista laskiaispalmikot. Iltapäivällä nuori väki alkoi hurjan mäenlaskun, jonka aikana huudettiin kotitaloon pitkiä pellavia, hienoja hamppuja, nauriita kuin lautasia, räätiköitä kuin nurkanpäitä. Tytöt laskettelivat tukka hajallaan. Ja mitä pidemmälle kelkka lipui, sitä pidempiä tuli pellavista. Joidenkin talojen emännät toivat lapsille mäkeen hyvää maitovelliä. Sellainen talo menestyi.

Paitsi siis pellavalla myös hiuksilla, kampaamisella ja tuhkalla oli asemansa laskiaisen tavoissa uskomuksissa. Laskiaisena neitojen kuului pitää hiuksensa auki ja harjata niitä kiiltäviksi, jotta tulevan vuoden pellavasato onnistuisi. Hirvensalmella uskottiin, että kun laskiaisena kampasi yhdeksän kertaa joka nurkassa, niin pellavista tuli pitkiä sileitä. Viron Hiidenmaalla taas tiedettiin, että jos päivän mentyä mailleen on tyttäriä vielä mäen laskussa, niin on varmaa että heillä hiukset säilyvät sileinä ja pitkinä ja pellavat kasvavat pitkää liinaa. Laskiaisen jälkeen vietettiin tuhkapäivää, jolloin siroteltiin Virossa sikojen silmille tuhkaa, jotta ne eivät näkisi mennä viljapeltoon.

Lähteitä

Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto.
SKS, Vanhat merkkipäivät.
Matti Varonen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla.
Aado Lintrop, The Great Oak, The Weaving Maidens and the Red Boat, Not to Mention a Lost Brush julkaistu lehdessä Folklore.