Vanha kekri päätti maatalousvuoden, ja satokauden päättäjäisiä juhlittiin kekrinä runsain syömingein ja juomingein. Kekrillä ei alunperin ollut Suomessa kiinteää ajankohtaa. Sen sijaan sitä vietettiin silloin, kun sato oli korjattu ja kaikki vanhaan vuoteen kuuluvat toimet ja askareet oli hoidettu niin, että uusi voitiin toivottaa tervetulleeksi. Sadonkorjuujuhlia saatettiin ennen viettää samankin kylän eri taloissa hieman eri päivinä, kunnes ajankohta vakiintui marraskuun alkuun.

Kekriä varustauduttiin viettämään keittämällä etukäteen kekriviinat ja panemalla kekrioluet. Kekriaterian pääosan muodosti "kekripässi" tai "villavuona". Kekrilammas teurastettiin ja palvattiin usein jo yöllä. Kekrinä ateriointiin ottivat osaa vain oman talon tai suvun jäsenet, elävät ja kuolleet. Talosta taloon kulki kestitystä saamassa nuoria, jotka olivat naamioituneet mm. nurinpäin puettuihin turkkeihin ja vaatteisiin. Nämä kekrittäret ja kekripukit, kuten heitä kutsuttiin, olivat esittävinään vainajia.

Kekri oli tunnettu myös henkien yönä. Se oli ainoa hetki vuodessa, jolloin tuonelan asukkailla oli lupa vaeltaa elävien parissa. Vainajille jätettiin ruokauhreja pyhien puiden juurelle. Haltioille valmistettiin ruokia ja juomia, jotka vietiin navettaan tai talliin onnea tuottamaan. Tehtiin taikoja ja ennustettiin tulevaa vuotta. Saunakin lämmitettiin ensin henkien kylvetettäväksi. Emäntä saattoi myös juoksuttaa uuniluutaa navetan ympäri kolme kertaa, ja se tuotti karjalle onnea. Kekrinä alkoi myös palvelusväen vuoden ainoa vapaaviikko, "römppäviikko". Viikon kuluessa palkolliset saattoivat pestautua uuteen taloon rengeiksi ja piioiksi tulevan työvuoden ajaksi. Ennen työjakson aloittamista "mennä römpöteltiin" vapaina viikon verran.

[...snip...]

Kekrin eli pyhänmiestenpäivän vietto suomessa
Kekri ja köyri ovat vanhoja suomalaisia nimiä marrasyölle, jotka viittaavat karjan jumalaan Kekriin eli Köyriin.

25.10.-6.11. tai 1.-12.11. on aiemmin vietetty Suomessa ja muuallakin jakoaikaa, jonka aikana esimerkiksi lampaat, porot ja muut lasketaan ja jaetaan omistajilleen. Se on ollut myös palvelijoiden muuttoaika ja paljon muuta.

Kuten nykyisenä uutenavuotena, on myös marrasyönä tehty menneinä aikoina esimerkiksi uudenvuodenennustuksia. Näistä tavoista kerrotaan esimerkiksi: "Tytöt tekevät tikuista ``kaivon´´ ja panevat sen maata mennessään päänsä alle, jolloin he näkevät sulhonsa unissaan. Lasinpohjaan pannaan vihkisormus ja ``katsotaan elämän tulevia vaiheita´´. On myös käyty kuuntelemassa ikkunoiden alla ja siitä mitä silloin kuullaan päätellään avio-onni. Muuan yleinen ennustamismenetelmä on ollut halkojen laskeminen uunissa. Mikäli halot ovat kaikki tallella, ei kukaan kuole tulevana vuonna, mutta jos halkoja on yöllä kadonnut, niin talosta kuolee yhtä monta henkilöä kuin halkoja on poissa. Rieskoja tehtäessä otetaan oljista niin monta rukiin tähkää kuin perheessä on henkilöitä ja tähkät painetaan rieskaan. Se, jonka nimikkotähkä palaa, kuolee seuraavana vuonna. Kun rieskan otetaan uunista, isäntä leikkaa rieskasta ``arpalastun´´ ja antaa sen pudota pöytään. Jos kuoripuoli putoaa pöytää vasten, elämä menestyy hyvin tulevaan köyriin saakka. Kekrin menoihin on kuulunut myös tinan valaminen.

Tehtiin myös sääennustuksia: ``Jakoaika alkaa kuutta päivää ennen Pyhäinmiesten päivää ja kestää eli loppuu kuusi päivää jälkeen, pyhiä lukuunottamatta. Silloin päivän vaihe vastaa kuun vaihetta. Jos Pyhäinmiesten päivän edellismaanantaina on ilma kaunis ja selkeä, niin on ilma kaunis ja selkeä tammikuulla, mutta jos silloin on ilma sateinen ja verrattain kylmä, niin on ilma tammikuussa kylmä ja pyryinen. Sitä seuraava tiistai vastaa helmikuuta, keskiviikko maaliskuuta, jne. Samanlainen on vastaava kuu ilmanlaatunsa puolesta kuin vastaava päivä.´´

Vuodenvaihteen jälkeinen aika on baltian maissa saanut nimen ``henkien aika´´. Suomessa liittyy samaan aateyhteyteen nimi marraskuu, kuukausi, jolloin martaat eli vainajain henget ovat erityisen paljon liikkeellä. Suvun vainajat eivät ole vain yhtenä yhtenä yönä poissa tuonpuolisilta asuinsijoiltaan ja elävien ilmoilla. Ne liikkuvat ruualla hyvin varustettujen kotiensa vaiheilla vielä muutamia päiviä, ennenkuin taas siirtyvät Tuonelaan. Lukuisat selitystarinatkin käsittelevät aihetta. Suvun vainajatkaan eivät muka pääse ``vakiintumaan´´ ennenkuin tietyn ajan kuluttua vuodenvaihteen jälkeen; tässä ne muistuttavat eläimiä ja palkollisia.

Kristfrid Ganander kertoo Mythologia Fennicassa Kekrin olleen ``suuri ja vanhaa perua oleva juhla, jolloin iloittiin hyvästä sadosta ja korjuusta. ... Kekriksi karjalaiset teurastavat lampaan ... ja syövät sen ja muutakin ruokaa oluen ja viinan kera useiden taikauskoisten menojen saattelemina. ... Saunan lauteilla imeltymässä olleita maltaita ei saanut edes maistaa, sillä jos niin teki, kurkku turposi. Kaiken muun ruoan lisäksi lämmitettiin vielä illalla maitoa niin sanotun mämmin kanssa, joka tuli syödä navetassa ja niin tarkoin, ettei siitä jäänyt mitään ulos kannettavaksi; katsottiin myös tarkasti, ettei vieraista kukaan ollut piilottanut suuhunsa sellaista, mitä hän huomaamattomasti aikoi sylkeä pois ulkona. Mutta jos jotakin oli jäänyt, mitä ei syöty heti, niin se säästettiin navetassa toiseen kertaan. Samalla kastettiin linnunsiipi olueen ja siveltiin sillä lehmien selkää ja laulettiin Kekrin runo Tapion kunniaksi. Vielä tänäkin päivänä lauletaan Kekri-laulua eli yx, kax, kolm, neljä, ann ilonen olla, kosk suru tulee, ann hänen mennä - ja kuuluu siis:

Ei aina Kekriä kestä,
Ei aina Tupia pestä,
Ei aina höyky,
Ei aina möyki,
Ei aina wiina flaskusa löyky Kosk juomme hywä oltta,
Niin mahdam tupakkaa polttaa;
Isken siis walkiat taulaan,
Ja wirwoitan kaulaan,
Ja wihdoin iloisest laulan.''

Ganander kertoo Wuoden-alkajaisista seuraavaa: ``Wuoden-alkajaiset, eräs Suomen kansan makuun oleva juhla, jota vietetään vaihtelevina ajankohtina syksyllä sadonkorjuun ja puinnin loputtua. Tuolloin järjestetään ruokapidot ja juodaan valtavasti. Pohjoispohjalainen viettää Mikon messuja tai Kekriä, pyhäinmiestenpäivää, teurastuksen jälkeen, ja tuolloin syödään teuraslihaa paistettuna ja keitettynä. Juhlaa sanotaan myös Sonnin peijahaisiksi eli sonnin hautajaispidoiksi.'' Tämän voisi kuvitella liittyvän jotenkin vanhaan Mithra-uskontoon, jossa sonnin teurastus oli yksi vahva rituaali.

Kekrin jälkeisen päivän Ganander kertoo olevan Sielujen-päiwä, jolloin ``lämmitetään sauna sekä tehdään vihdat ja valmistetaan kylpyvesi niille pyhille miehille, joiden uskotaan tulevan kylpemään. Sinä päivänä juodaan reippaasti, kierrellään taloissa ja uhkaillaan uunien ja liesien purkamisilla, ellei viinaa anneta.'' Tämä pitäisi ehkä tulkita suomalais-henkiseksi versioksi irlantilaisesta ``trick or treat''-perinteestä.

Ganander kertoo myös Kekrin eli Käkrin olevan karjan hyvinvoinnin vaalija. Karjalaisen pitivät häntä karjan haltiana. Piispa Agricola sanoo runoissaan: Kekri se liseis Karian kaswon - sen takia pidettiin Kekrin kunniaksi marraskuussa suuret juomingit.

Kekri
Kaikki tekstit & kuvat © Ytimennävertäjät

Köyri, keuri, keyri, köyry, kekri, kaikkia näitä sanoja käytetään puhuttaessa kekristä riippuen siitä, millä murrealueella eletään. Tässä artikkelissa käytän puhekieleen vakiintunutta sanaa kekri. Kekri on siitä mielenkiintoinen pakanallinen perinne, että sen juhlinta on, muodossa tai toisessa, säilynyt elinvoimaisena monin paikoin maaseudulla, etenkin itäisessä osassa maata. Monesti sen juhlintaan on toki sekoittunut kristillisiä pyhäinpäivän vaikutteita ja osin juhlan on syrjäyttänyt kokonaan joulu. Pyrin tässä artikkelissa tarkastelemaan Kekriä paitsi vanhan maanviljelyskulttuurin osana myös modernina uuspakanallisena juhlana.

On esitetty, että karjalainen, Kekri-niminen jumala olisi ollut olemassa, joskaan hänestä ei ole juurikaan tietoja saatavilla ja ilmeisen selvästi kyseessä onkin Pyhä Gregorius, karjaa suojeleva pyhimys. Mutta Kekrin siis kerrotaan olleen erityisesti karjansuojelija, ja hänen toimenkuvaansa on kuulunut kaikista talon elikoista huolehtiminen ja häntä on pyydetty avuksi myös teurastuksen yhteydessä. Luonnollisesti Kekriin on liitetty myös muu maanviljelys, satokauden loppua kun on juhlistettu hänen nimensä alla. Toisista maanviljelyksen jumalista Kekri poikkeaa kuitenkin juuri sillä, että muita jumaluuksia ei ole yhdistetty niin tiukasti karjanhoitoon.

Kekrikö Halloween…?
Valitettavan usein kuulee pakanoidenkin suusta, että kekri olisi suomalaisten oma pyhäinpäivä, samhain tai halloween. Tähän päätelmään on tultu, koska kekri merkittiin aikoinaan kalenteriin kristillisen pyhäinpäivän läheisyyteen, jotta juhlat saataisiin yhdistettyä. Hämäys toimi hienosti ja niinpä hukkasimme siinä samalla palan omia perinteitämme ja tulimme omaksuneeksi tilalle vierailta mailta tuotuja tapoja. Mutta kekri ei siis ole aivan sama asia kuin pyhäinpäivä tai samhain, vaikka juhlat sijoittuvatkin samoihin aikoihin ja pitävät sisällään runsaasti samoja piirteitä. Kekri on ollut myös vainajien kunnioittamisen aikaa, mutta toisin kuin kristillisessä perinteessä, vainajat nähdään todellisina ja läsnä olevina perheenjäseninä, joiden kanssa jaetaan sadonkorjuun riemut. Kekri on perinteisesti ollut satovuoden viimeinen päivä ja samalla uuden vuoden ensimmäinen päivä, nk. vanha uusivuosi. Eli kyse on siis uuden vuoden, talteen otetun sadon ja loppuun saatettujen töiden juhlasta, joka yksinään korvasi nykyisen joulun ja uudenvuoden.

Halloween on nykyisin menettänyt merkityksensä hieman samaan tapaan kuin joulu. Kaupallisuus on imenyt sisäänsä monta hyvää ajatusta ja juhlaa ennenkin, tavallaan mainosmiehet ja markkinoijat ovat ottaneet sen paikan, joka kuului ennen kirkolle. Halloween on ollut lähinnä irlantilaisten siirtolaisten aikanaan Amerikkaan kuljettama, alun perin pakanallinen juhla. Samantyyppistä juhlaa on vietetty monin puolin maailmaa samoihin aikoihin. Kristityt vain vaihtoivat esi-isien henget ja vainajat pyhimyksiksi ja päättivät, että kuolleilta piti yrittää suojautua riiteillä ja messuilla.

Liettuassa vainajien ja sadon juhlaa juhlitaan mm. nimillä velines, dziedai ja ilges. Liettualainen tapa mieltää maailma on hyvin samanlainen kuin muinaisten suomalaisten, joten sen avulla voimme kenties oppia enemmän itsestämme ja tavoittaa jotain meiltä jo kadonnutta uudelleen. Lisätietoja näistä juhlista saa vaikkapa liettualaisen Romuvan sivuilta.

Miksi sitten pitää väenvängällä halloween, samhain ja kekri erossa toisistaan, jos niillä kuitenkin on niin paljon yhteistä? Itsepäisyyden vuoksi. Koska vieraat kulttuurit ovat "eksoottisia" ja syrjäyttävät helposti oman kulttuurin lopullisesti. Samasta syystä on hassua omaksua kelttiläisiä juhlia Suomeen kuin on omituista olettaa suomalaisten wiccojen tanssahtelevan alasti talvipäivänseisauksena. Jotkut asiat vain ymmärtyvät paremmin, jos niillä on juuret oikeassa maaperässä.

Kekrin sijainti
Kekri on sijoitettu vasta 1800-luvulla marraskuun ensimmäiseen päivään, sitä ennen sitä on vietetty eri aikoihin eri paikoissa, riippuen siitä, missä ajassa kukin talo on syystyönsä saanut päätökseen. Tällainen liukuva ajoitus on ollut pakanallisille juhlille tyypillistä, sillä oikeaa ajankohtaa suurille juhlille ei käynyt säätäminen etukäteen. Liukuvuus sadon ja luonnon myötäisesti onkin ollut järkevä ajatus, jonka kalentereiden yleistyminen vääristi. Myöhemmin kekri sijoitettiin marraskuun ensimmäiseen lauantaihin, pyhäinpäivän yhteyteen. On helppo ymmärtää, että kristillisen pyhäinpäivän yhteyteen sijoitettu kekri sekoittui tämän kanssa ja aiheutti myöhemmin tutkijoille kosolti hämminkiä juhlan alkuperästä ja ajankohdasta. Onhan pyhäinpäivä vain muunnos pakanallisista vainajainpäivistä ja uuspakanalliset juhlat puolestaan sekoittuvat kristilliseen sekoitukseen ja vääristyvät yhä uudelleen ja uudelleen.

Kekri on aiemmin ollut uusivuosi, vanhan loppu ja uuden alku ja se on yleensä lopettanut nk. jakoajan, noin kahden viikon jakson vuosien välissä. Jakoaika alkoi satokauden päätyttyä, kun palkolliset saivat lomansa ja alkoivat pikkuhiljaa haeskella uusia työpaikkoja. Samaan aikaan karja tuotiin laitumilta sisään. Vaikka sato- ja työkausi loppui siis viimeistään jo lokakuun puolessa välissä, sen päätöstä juhlittiin vasta kekrinä. Jakoajan aikana työtä ei saanut tehdä eikä teurastuksia toimittaa ja tuo aika vietettiin tavallisesti hiljaisuudessa. Kekrinä hiljaisuus päätettiin riehakkaalla juhlinnalla ja yltäkylläisyydellä, josta riitti jaettavaksi niin kuolleille kuin elävillekin. On helppo ymmärtää kekrin riemua, kun kuvittelee ensin viettävänsä jakoaikaa pari viikkoa hiljaisuudessa ja niukkuudessa!

Nykyisin, kun iso osa pakanoista elää kaupungeissa on kytkös maanviljelysvuoteen hajanainen. Siksi nykypakanat valitsevat usein juhlilleen viettopäivät etukäteen, kalenterin mukaan. Kekri sijoitetaan yhä mielellään lokakuun lopun ja marraskuun alun tienoille, mikä ei ole sinällään hullumpi sijainti tälle juhlalle. Selvää kuitenkin on, että tällöin kekri sekoittuu halloweeniin ja Samhainiin yhä pahemmin ja juhlan oma merkitys vähenee.

Kekrin vietto sadonkorjuujuhlana
Se, miten jakoaikana ja kekrinä on käyttäydytty, on ollut hyvin tarkkaa, sillä kyse on siitä herkästä ajasta, kun joku loppuu ja uusi alkaa. Suomalaisessa perinteessä sellainen aika on ollut pyhää, vaarallista. Karjan menestystä on yritetty taata mitä moninaisimmilla teoilla. Seuraavan vuoden ilmoja, syntyviä karitsoja ja muita tapahtumia on ennustettu mm. leivän paistosta ja palaneista oksista. Kekriaamuna piti herätä ajoissa, pimeän aikaan ja lämmittää tupa ja pitipä vielä ennen päivän valkenemista ehtiä syödäkin, vieläpä yhdeksän kertaa.

Kekriaamuna taloon saapui köyripukki, joka oli nurinkäännettyyn turkkiin pukeutunut mies, jolla oli usein pukin sarvet ja nokka. Jos taloa ei vielä köyripukin saapuessa oltu lämmitetty, pukki suutahti ja ryhtyi rikkomaan uunia. Näin hän saattoi tehdä myös silloin, jos hänelle ei heti tarjottu ruokaa, viinaa ja/tai kahvia. Useimmiten köyripukki sai haluamansa heti. Kun sitten köyripukki oli kiertänyt koko kylän, hän oli jo melkoisessa humalassa. Tämä tietysti varmisti osaltaan tulevan vuoden hyvän onnen. Joskus keyripukkeja ja keyrittäriä oli useita, joten humala ja ähky ei ollut aina liiallinen.

Yleinen tapa on ollut kekrilampaan teurastus. Lampaan liha syötiin tarkasti, eikä sisälmyksiä ja luita saanut jättää heitteille, vaan ne tuli haudata lammaskarsinan maahan, jotta lampaat menestyisivät seuraavana vuonna. Samaan tyyliin uhrattiin myös lehmiä ja vuohia. Kekrilampaan syönnin lisäksi syötiin kosolti muutakin ja erityisesti isäntäväen piirissä viinalla oli hyvin suuri merkitys. Itse asiassa isännän tuli olla mahdollisimman suuressa humalassa, jotta seuraavan vuoden viljasato onnistuisi. Ruokaa oli pöydässä koko päivän ja kaikki taloon saapuvat saivat osansa kestityksestä, joten emännän tuli vastaavasti olla hyvinkin selväpäinen...

Kekrileikit ja -koristeet ovat liittyneet maanviljelykseen ja karjan hyvinvointiin. Hyvin monet näistä leikeistä ja koristeista ovat siirtyneet sellaisenaan jouluperinteisiimme, joskin myös monet jouluperinteet eivät ulkonäöstään huolimatta ole kotoperäisiä, vaan lainoja muualta. Näiden perinteiden jäljitys ja tarkkailu on kuitenkin mukavaa puuhaa pakanalle: on viihdyttävää katsella, kun kristityiksi itseään kutsuvat ihmiset täysin riemurinnoin toteuttavat hyvinkin pakanallisia tapoja. Kekriin liittyi aina myös keinuminen ja kiikkuminen, jota siivitettiin erilaisilla kekrilauluilla. Juhlan yleistunnelma oli aina riemukas.

Kekrin vietto vainajien juhlana
Tunnemme pyhäinpäivän tavan viedä haudoille kynttilöitä vainajien muistoksi. Kun vanha kansa juhli vainajiaan, heitä ei vain muistettu, heidät kutsuttiin elämään hetkeksi elävien pariin. Kun kekriateriaa nautitaan, nautitaan sitä myös vainajien puolesta. Esivanhemmat ja koko mannun väki on kutsuttu juhlimaan kekriä, heille on laulettu, tanssittu ja annettu uhreja. On ajateltu, että marraskuu on kuolleiden kannalta hyvää aikaa ryhtyä sosiaaliseksi, hiukan samalla tavalla ajatellaan myös Liettuassa, jossa aikaa syyspäiväntasauksen jälkeen kutsutaan varjojen ajaksi.

Osittain kekrin yhdistyminen pyhäinpäivään ja halloweeniin on korostanut vainajien merkitystä tälle juhlalle ehkä enemmänkin kuin totuudenmukaista olisi. Selvää on kuitenkin se, että kliinisen lääketieteellisessä maailmankuvassa on eräitä pahoja puutteita, joista vähäisin ei suinkaan ole kuoleman kieltäminen ja välttely. Nykyihminen on vieraantunut luonnosta, joka ei ehkä merkitse kerrostalon keskivertoasukille paljon mitään. Elämän ja kuoleman kiertokulku koskee kuitenkin meitä kaikkia, eikä ole olemassa mitään lääkettä kuolemiseen. Emme koe kuolemaa enää niin konkreettisesti kuin esivanhempamme, eristämme kuolevat sairaaloihin ja vanhainkoteihin. Siksi kekriin liitettävät vainajamyytit ovat nykyajassa tärkeämpiä kuin ennen.

Vainajien huomioimisesta löytyy enemmän tekstiä artikkelissani Mannun väki.

Kekrin nykyisyys
Onneksemme viime vuosina kekrin vietosta on kiinnostuttu uudelleen ja monin paikoin vanhoja perinteitä elvytetään koko kylän voimin. Kekrin vietosta on tullut yhteisöllisyyttä lisäävä tekijä etenkin maaseudulla. Nuoremmat ihmiset ovat innostuneet viettämään tätä juhlaa myös kaupungeissa. Kenties kekri edustaa muinaissuomalaista uskonnollisuutta parhaimmillaan ja puhtaimmillaan; siihen ei ole otettu liikaa kristillisiä vaikutteita ja sen vietto on ollut sangen samankaltaista ympäri maata. Vielä ei ole myöskään liian myöhäistä kysellä vanhemmilta ja isovanhemmilta muistikuvia kekrin vietosta, utelias kyselijä saattaa yllättyä, kun tiukasti helluntailainen mummo innostuu kuvailemaan lapsuutensa perinteitä.

[...snip...]

Kauan vielä eläköön suomalainen Kekri!

Nykyään[sic!] ihmiset kai muistelevat pyhäinpäivänä omia tuonilmaisiin menneitään. Ennen vanhaan autuaat marttyyrivainajat olivat joukolla liikkeellä ja heille tarjottiin parhainta vieraanvaraisuutta; lämmitettiin sauna, haudottiin vastat ja kannettiin pöytään talon parhaat syysherkut. Emäntä kävi siistimässä saunan ja laittoi pesuvedet valmiiksi., minkä jälkeen väki odotti hiljaa tuvassa kohtuullisen kylpyajan ja siirtyi sitten itse saunaan. Emäntä poistui viimeisenä tuvasta ja pyysi lähtiessään pyhiä miehiä käymään pöytään. Saunan jälkeen väki söi loput ruuat ja uskoi, että pyhät miehet olivat poistuneet talosta hyvillä mielen, mikä takasi vuodeksi karjaonnen taloon. Jossain taloissa pyhät miehet saunoivat ensiksi ja söivät sitten talon väen jälkeen.

"Iltasella, kun sauna oli joutunut, emäntä kävi hautomassa vastat lauteille ja jätti pyhät miehet kylpemään siksi aikaa kunnes ennätti heille laittaa ruoan. Pöydät(?) pantiin tuolien päälle, ja kun ruoka tuli laitetuksi, niin sitten emäntä ajoi kaiken joukon kylpemään. Itse hän jäi viimeiseksi tupaan, kiersi pöydän kolmeen kertaan ja sanoi: Nyt pääsee pyhät miehet ruoalle. Sitten vasta emäntä itse meni kylpemään. Muut eivät saaneet palata tupaan ennen kuin emäntä ehti sinne edeltä. Sitten pantiin pöytä paikoilleen, ja perhe rupesi ruoalle" (Suonenjoki. G. Laitinen 340. 1886).

Huomasin tänään suureksi yllätyksekseni, että kouluni ruokalaan oli ilmestynyt joka pöydälle kekriaiheinen pöytäliina, seinillä oli kekri-julisteita ja taisi olla vähän muutakin kekri-tavaraa. Tämä oli ilmeisesti jokin tempaus, jolla yritetään saada nuoria syömään kasviksia. Eipä siinä kai mitään sen ihmeellisempää ole, mutta itse en ole nettiä lukuunottamatta missään muualla törmännyt kekriin ja hämmästyin hieman sitä, että tämä pakanallinen juhla on otettu mukaan tällaiseen kampanjaan.

Huomasin tänään suureksi yllätyksekseni, että kouluni ruokalaan oli ilmestynyt joka pöydälle kekriaiheinen pöytäliina, seinillä oli kekri-julisteita ja taisi olla vähän muutakin kekri-tavaraa. Tämä oli ilmeisesti jokin tempaus, jolla yritetään saada nuoria syömään kasviksia.