Keskikesä ja karhunpäivä (13.7) on ovella, joten nyt on hyvä syy lausua pari sanaa itse päivänsankarista.

Karhunpalvonta on ollut ikiajoista lähtien tärkeää pohjoisille kansoille. Suomalaiset eivät ole tässä suhteessa poikkeus, vaan karhu oli muinaissuomalaisille pyhä eläin ja sillä on keskeinen asema muinaisissa myyteissä. Karhun alkuperäinen nimihän on Ohto. Tämän sanan juuret voidaan johtaa ugrilaisten kielten varhaisvaiheisiin, joten kyseessä on todella vanha sana. 1800-luvun kansanrunouden keräilijät arvelivat virheellisesti, että Ohto olisi murreilmaus ja se "käännettiin" nykyään käytettyyn Otso-asuun. Ohto on siis karhun alkuperäinen nimi karhun ollessa karheaan turkkiin viittaava kiertonimitys tuolla metsän kuninkaalle.

Muita kiertonimityksiä karhulle on tallennettu satoja, joukossa muun muassa pelkkä kunnioittava Hän. Voidaan siis ehkä päätellä, että karhun alkuperäisen nimen katsottiin olevan jollain tasolla tabu, jonka käyttöä vältettiin ainakin arkisessa puheessa. Samaa nimikäytäntöä on mahdollisesti käytetty yleisesti muistakin jumaluuksista, kutsutaanhan suomalaisessa mytologiassa lähes mitä tahansa jumalaa, myös karhua, jossain vaiheessa Ukoksi, eli kunnioitetuksi vanhaksi mieshahmoksi.

Muinaissuomalaisissa uskomuksissa karhulla on vahva sidos ihmislajiin. Muistuttaahan karhu jo ulkomuodoltaankin täkäläisistä eläinlajista eniten ihmistä. Karhun katsottiin myös ymmärtävän puhetta ja pystyvän jopa lukemaan ihmisten ajatuksia. Tarinoissa kerrotaan karhun ja ihmisnaisen muodostamasta pariskunnasta, josta kasvui karhun kansa. Tämä lienee ollut alunperin jonkun karhuklaanin myyttinen syntytarina. Noihin myytteihin perustuvat myös käsitykset siitä, että metsän kuningas ei vahingoita ihmisnaista. Samaan myyttiin liittyvistä syistä nuoret naiset eivät saaneet syödä peijaisissa karhunlihaa.

Karhu edusti muinaissuomalaisille voimaa ja viisautta. Näin karhun hahmossa yhdistyivät fyysinen ja henkinen. Useissa karhun syntytarinan versioissa kontion katsotaan saaneen alkunsa taivaassa "Otavaisen olkapäillä". Karhun isäksi mainitaan taivaankannen seppänä maskuliinisuutta uhkuva Ilmarinen. Emona, tai pikemminkin emuuna, kontiolla on maan jylhä Hongatar. Karhun syntyrunojen mukaan tämä jumalan poika laskettiin maahan hopeisilla vitjoilla, kultaisessa kätkyessä elämään karhun ruumiissa; karhun sielu kuuluu taivaalla ja ruumis maahan. Toisissa kansantaruissa karhun kerrotaan syntyneen metsässä, "sydämessä salon simaisen".

Karhun yhteys yliseen jumalten maailmaan on kiistämättä vahva. Kontio on tietäjä ja shamaani, joka jättää joka vuosi ruumiinsa makaamaan transsissa maaemon poveen kaivamaansa pesäkohtuun karhun sielun matkatessa taivaalla ylisessä. Paitsi feminiini ja maskuliini ja maa-ilma, karhussa yhdistyy myös elämä ja kuolema. Joka syksy luonnon kuollessa myös metsän vanhin vetäytyy pesäänsä, vain noustakseen ylös joka vuosi uudelleen kevätauringon herättäessä luomakunnan.

Muinaissuomalaisessa ajattelussa pyhänä pidettyihin eläimiin liitetään usein kyky ylittää eri maailmojen tai todellisuuksien välisiä rajoja. Päänsä veteen kastava joutsen on aliseen vainajien maailmaan näkevä Tuonen lintu. Karhu taas kuuluu yliseen jumalalliseen todellisuuteen niin vahvasti, että vanhoina aikoina ihmiset katsoivat velvollisuudekseen varmistaa peijaisjuhlilla Otavan kaadettuaan, että ruumiinsa maan päälle jättäneen Ohton väkevä sielu pääsi nousemaan kallohongan nokasta takaisin ylös kohti aurinkoa, isänsä Ilmarisen pajaa.

Sekavaa jaarittelua:

Karhu on kyllä kunnioitusta herättävä eläin. Hyvin ymmärrettävää, että sitä on pidetty jopa pyhänä.

Kerran olin kaverini kanssa "vaeltamassa" eräässä isossa metsässä, ja alkuillasta pysähdyimme hetkeksi jutelemaan jonkun perheen kanssa, joka oli jo suunnistamassa kotiin päin. He totesivat, että "Ette kai te meinaa täällä yöpyä? Täällähän on karhuja!". Ja tosiaan pimeän tultua oli vielä vähän matkaa käveltävänä, niin tuli pidettyä hieman normaalia enemmän meteliä, että mahdollisesti lähistöllä liikkuva karhu varmasti kuulisi.



Olen ymmärtänyt, että varsinkin metsässä liikkuessa käytettiin karhusta kiertoilmauksia, ettei tavallaan kutsuttaisi sitä.

Ostin muuten kerran kirpparilta sellaisen kirjan kun "Karjalaisia satuja". Eräässä sadussa mies lähti etsimään itselleen poikaa, ja tapaa karhun joka osaa puhua. Mies ottaa karhun pojakseen. Sitten myöhemmin tuo karhupoika saa tsaarin tyttären vaimokseen tehtyään erilaisia ihmetekoja.

Myöhemmässä vaiheessa selviää, että kyseessä on ihminen, jonka (muistaakseni syöjätär) on taikonut karhun hahmoon tietyksi ajaksi.

"Ukko arvelee-ajattelee: Onpa outo otso, ihmisiksi puhelee, eiköhän pidä ottaa pojaksi."

Minulta tiedusteltiin mailitse Ohdosta ja karhunpäivästä, joten lienee paikallaan sysätä vastaukseni myös tänne.



Suomessa on vanhastaan vietetty 13. heinäkuuta keskikesää ja karhunpäivää. Keskikesän määrittäminen tälle päivälle juhannuksen sijaan perustuu siihen, että maatalousyhteiskunnassa ei ollut tarpeen ajoittaa vuodenaikojen keskikohtia auringon liikkeiden vaan lämpövaihteluiden mukaan. Viljelijää auringon lakipisteet eivät juuri hetkauttaneet, mutta helle sekä vilu tuntuivat luissa ja ytimissä. Meteorologinen tosiasia onkin, että keli lämpenee yleensä noin kolmen viikon ajan "oikean" keskikesän jälkeen ja viilenee kolmisen viikon ajan talvipäivänseisauksen jälkeen. Näiden päivien paikkeille sijoittuvat vuoden lämpö- ja kylmyyshuiput. Keskitalvea (talvennapaa) vietettiin siis 13.1 (tai 19.1) ja keskikesää 13.7.

Karhu oli muinaissuomalaisille tärkeä jumallinen hahmo, joka liittyi sekä keskitalveen että keskikesään. Karhun yhdistäminen kynttilänpäivään on minulle uusi tieto. Ainakin Kustaa Vilkuna toteaa karhun kääntyvän kansan uskomuksien mukaan pesässään juuri keskitalvella tammikuussa (sanoen "Yö puolessa, nälkä suolessa"). Vanhalla ajallahan uuden vuoden aloitti talvikausi kekrinä loka-marraskuun vaihteessa. Talvikausi päättyi helajuhlan aikaan toukokuun alussa. Keskitalvi eli talvennapa sijoittuu siis tammikuun puoleenväliin ja keskikesä karhunpäivään 13. heinäkuuta. Sekä muinaiset että nykyiset suomenuskoiset muistavat karhua näinä molempina päivinä. Vuoden voi siis jakaa neljään päähetkeen: kekri: uusi vuosi ja talvikausi alkaa -- talvennapa: talvi puolessa välissä, kylmin hetki -- hela: talvi loppuu, vuosi puolessa välissä -- keskikesä, karhunpäivä: kesä puolessa välissä, lämpimin hetki.

Karhunpäivä tunnettiin myös Virossa, jossa sen kansanomainen nimi oli suomennettuna "karhun pyhä". Tämän päivän aikana karhulle pyrittiin olemaan mieliksi ja työntekoa vältettiin. Heinäkuu on ollut vanhastaan "karhunkuu" ja sen puolivälissä oleva karhunpäivä on mielletty karhun myyttiseksi syntymäpäiväksi. Esikristillisellä ajalla karhunpäivän viettoon on liittynyt kulttimenoja ja karhunpalvontaa. Tätä perinnettä Taivaannaula on omalta osaltaan palauttamassa omaan aikaamme. Vilkunan mukaan karhunkaato peijaisineen ja ohdonhäät-näytelmineen on keskittynyt sydäntalveen ja kesäiset menot taas karhunpäivään.

Karhun vuotuispäivissä toistuvat siis karhun surma (talvennapa) ja syntymä (karhunpäivä). Näiden riittipäivien kautta ja muutenkin muinaissuomalaisten karhu-uskomuksiin liittyy muuten mielenkiintoisen kristologisia teemoja. Pilke silmäkulmassa voidaankin sanoa, että karhu on suomenuskoisten kristushahmo. Onhan Ohto on puoliksi jumala (Ilmarisen poika) ja puoliksi eläin, joka laskettiin taivaista maanpäälle (kultaisessa kätkyessä, vitjoilla hopeisilla). Maan päällä Ohto tuli kuitenkin ihmisten surmaamaksi ja hänen lihaansa syödään pyhässä riitissä (peijaiset vs. ehtoollinen). Lopulta Ohto kuitenkin nostetaan puuhun (kallohonka vs. risti), josta hän nousee takaisin isänsä luo taivaaseen. Karhun juhlatkin keskittyvät juhlistamaan ja ritualisoimaan hänen syntymäänsä (vrt. joulu) ja kuolemaansa sekä taivaisiin paluuta (vrt. pääsiäinen).

On merkkejä siitä, että myös muinaissuomalaiset olisivat ymmärtäneet Jeesuksen hahmon juuri omien karhumyyttiensä kautta, kun kristinusko ja muinaisusko alkoivat sekoittua ja muodostaa synkretististä kansanuskoa. Eräissä kansantarinoissa Ohto toimii jopa suoraan sijaishahmona Jeesukselle (Johannes Kastajan kerrotaan kastaneen Ohto Otavanpojan Jordan-virrassa ja niin edelleen).

Lähteinä tässä olivat: Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto, Juha Pentikäisen Karhun kannoilla. Metsänpitäjä ja Mies sekä Juha Nirkon (toim.) - Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin.

Heinäkuuta on vanhoissa uskomuksissa pidetty karhun kuukautena. Virossa kuukauden nimi oli aikoinaan kirjaimellisesti karhukuu. Kuten monet varmasti tietävät, heinäkuun 13., eli tuleva sunnuntai, on varsinainen karhunpäivä (Taivaannaulan karhujuhlan vietto aloitetaan kuun kiertoa seuraillen perjantaina).

Näistä syistä johtuen on hykerryttävää, että Joensuun lähistöllä on havaittu luunvalkoinen karhu. Valkoiset karhut ovat erittäin harvinaisia. Satoja karhuja nähnyt petotutkija Erik S. Nyholm ei ole uutisen mukaan koskaan sellaista ihmettä päässyt näkemään.

En ole varma itämerensuomalaisisten uskomuksista, mutta monet luonnonkansat ovat pitäneet heimon klaanieläimistä havaittuja poikkeavia valkoisia yksilöitä erityisen pyhinä. Niiden ilmaantumista on aina pidetty symbolisena enteenä jostain. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan lakotoille pyhän valkoisen biisonin syntymä on aina merkittävä tapahtuma. Ja suomalaisethan ovat tunnetusti karhun kansaa.

Vau. Upea otus

Joku voisi tosin käydä muistuttamassa fiksuille nettikommentaattoreille, että kaikki metsästäjät eivät (kai?) ole turkin perässä. Keksivät että 'nyt se käydään kuitenkin tappamassa'. Tosin jos käydään niin minä sanon että mur!

Mahdolliset jatkokommentit metsästäjistä ja metsästyksen luonteesta Luonto-alafoorumin Metsästys-ketjuun. Kiitos. -Ylläpito

Joseph Campbellin kirjasta Primitive Mythology (The Masks of God -sarjan 1. osa) olin ymmärtävinäni että jo Neanderthalin ihminen harjoitti jonkinlaisia riittejä karhun suhteen. Oli vissiin löytynyt luolasta karhun luut aseteltuina täsmälleen samaan tapaan kuin Homo sapiens sapiens -ihminen myöhemmin karhuriiteissään tapasi asetella. Yritin jossain päin nettiä kysellä asiasta lisää, kun Campbell kuitenkin kirjoitti ko. kirjan 1950-luvun lopulla, enkä ole mistään kuullut että Neanderthaleilla olisi ollut riittejä - hautajaissellaisia ehkä lukuunottamatta. Toistaiseksi en ole tullut asiassa hullua hurskaammaksi; olen kuitenkin tietoinen siitä että Neanderthalin luonnekuva on ilmeisesti melkolailla ihmistynyt siitä mitä tuosta lajista ensiksi luultiin (muistaakseni luulot perustuivat vammautuneen yksilön luiden muotoon).

Luolakarhut olivat tuon em. kirjan mukaan kasvissyöjiä, ja joskus ihmiset asuivat näiden karhujen kanssa samassa luolassa. Talvikaudella karhu saattoi kyllä sitten päätyä ihmisten ravinnoksi.

No tuskinpa täällä ollaan niin karhuvihamielisiä, kuin mitä etelämpänä, joten eiköhän hopeaturkki saa ihan rauhassa oleilla, ellei ihan keskustaan pukkaannu,

Harvinaisen komea otus kaiken kaikkiaan, tuon kun jossain voisi nähdä, mutta harvassa on ne kerrat kun pääsee luonnonvaraisen ohton kanssa tekemisiin.

Olen saattanut kysyä tätä ennenkin mutta en nyt muista...
Siis mistä tämä ajatus karhusta Ilmarisen poikana tulee? SKVR haulla en ole löytänyt tätä tukevia karhun synty runoja, tai sitten en nyt vain muista...
Tuleeko tämä nyt sitten jostain ei-runomuitoisesta kansanperinteestä jota ei näin ollen ole merkitty SKVRään ?

Voisin vannoa, että olen lukenut SKVR:n runosta tuosta asiasta, mutta en löytänyt suoraa lainausta. Synty taivaissa on kuitenkin ikivanha versio karhun syntyrunosta, joka tunnetaan myös sukulaiskansoilta. Suomesta taltioiduissa runoversioissa ei kerrota yksityiskohtia karhun elämästä ja syntymästä taivaissa, mutta monilta sukukansoilta (mm. mansit) säilyneissä pidemmissä myyttiversioissa karhu mainitaan taivaissa asuneeksi taivaanjumalan pojaksi, jonka jumala sitten laskee maan päälle ("kultaisessa kätkyessä, vitjoilla hopeisilla"). Maailmanpuuta symboloivan kallohongan päästä karhunkallo on sitten suomalaisissakin peijaisissa palautettu maailmanpuun oksistoon, eli kotiinsa tähtiin. Yhteys taivaanjumalaan on siis vahva. Tietysti voisi myös teoretisoida karhusta Ukon poikana, mutta käsittääkseni ugrilaisten alkuperäisin taivaanjumala on Inmar-Ilmarinen.

En erimielistele, kunhan kääntelen pilkkua kielihaarojen nimitysten kohdalla:

Levikin perusteella Ilmarisella ei ole nimivastinetta permiläiskielten itäpuolella, eli ei ugrilais- eikä samojedikielissä. Sen sijaan ugrilaisillakin karhu toki on taivaanjumalan (Num-Toorem monine variantteineen) poika, ja juuri ugrilaisilla ja saamelaisilla karhu-uskomukset ovat hyvin säilyneitä ja samankaltaisia, joten systeemi lienee tunnettu jo varhaisten (kanta)uralilaisten keskuudessa. Niin siis ilmeisesti tunnettiin myös taivaanjumala, mutta hänen alkuperäinen nimensä on selvittämättä.

(MUOX: Kahdessadas viesti, juhlat pygeen eli pystyyn!)

"Juma(la)"? Sikäli kun olen oikein käsittänyt Juma- on ikivanha Suomalais-ugrilainen sana. Se on siis vanhin varmasti tunnettu nimitys, muttei johda vielä uralilaiseen kantakieleen (ellei Numi ja Jumi ole sama sana).
http://www.folklore.ee/folklore/vol31/kulmar.pdf
Tarmo Kulmar'in tutkimus Virolaisen Taaran alkuperästä. Luin tuon joskus aiemmin ja muistaakseni hän päätyi (en nyt löydä kohtaa) siihen lopputulokseen että sekä Taara että Numi-Torem tulevat kantauralin sanasta joka tarkoittaa "korkeaa" "ylistä". Tämä voisi siis olla vanhin nimitys?

Mielenkiintoinen tapaus liittyen karhuun ja jouluun. Nina kertoi Taivaannaulan paikallistapaamisessa (ja voi korjata, jos muistelen aivan väärin) nähneensä jossain näyttelyssä vanhojen jouluseimien joukossa ns. "karhuseimen". En ole löytänyt karhuseimestä tietoa, mutta mytologisesti karhuseimi selittyisi luontevasti.

1) karhu on perinteemme "kristushahmo" ja jumalanpoika, joka on toisinaan samaistettu tarinoissa Jeesukseen.
2) Syntyrunossaan karhu lasketaan taivaista kultaisessa kätkyessä, siis kehdossa.

Yksi plus yksi, miksei karhu voisi olla jouluseimessäkin Jeesuksen tilalla.

Kristityt ovat omineet kautta historian pakanuudesta niin paljon, että olisi vähintäänkin oikeutettua lainata jotain takaisin. Sitähän voisi koota itselleen pyhän seimiasetelman, jossa Otavanpoika makaa kultaisessa kätkyessään öisessä Mehtolassa, ympärillään metsän eläimet, jotka ovat saapuneet kunnioittamaan jumalanpoikaa ja tulevaa metsän kuningasta.

Tähän on näköjään unohtunut vastata...

Jumala-sanalla ei ole vastinetta marin itäpuolella, joten sitä ei voida palauttaa edes suomalais-ugrilaiseen tasoon. Arjalainen lainaselitys lienee edelleen perustelluin.

Taara on sikäli epäetymologinen sana, ettei se palaudu helposti mihinkään asuun. Pitkä aa on kantasuomessa aina sekundaari, lähtöasu olisi esim. *taxira tai *tangira (vrt. maa < *maxi < U *mëxi, pää < *pängi). Kolmitavuinen rakenne taas viittaa osaltaan ei-uralilaiseen alkuperään, ja koska mansissa ja hantissa nuo konsonantit olisivat säilyneet, ei Toorem voi selittyä niistäkään. Joko samannäköisyys on sattumaa tai sitten myöhäistä lainaa lännessä. Tosin Thor-yhteyttäkään ei voi sulkea pois laina-alkuperänä.



Heh, puoli naamaahan on jo valmiiksi karvan peitossa... (eiku onkos se Jeesus seimessä niinku lapsena?)

Kun nyt karhun syntymän ja kuoleman vuotuiskierto näyttää käyvän yksiin pohjoisen pallon puoliskon valon vaihtelun, so. auringon kierron kanssa niin, tiedetäänkö karhulla ja auringolla olleen mitään yhteyttä keskenään?

Se on hyvä kysymys. Talvennapa ja karhunpäivä ajoittuvat toisaalta nimenomaan vuoden kylmimmän ja lämpimimmän hetken mukaan. Jos karhu yhdistettäisiin aurinkoon, niin karhua juhlittaisiin keskikesällä ja talvipäivänseisauksena, ei selvästi noiden päivien jälkeen. Toisaalta karhuun yhdistetään ihan Euraasian laajuisesti mytologiassa eri muodoissa nouseminen ja laskeutuminen.