Vironuskoisista rupesi kiinnostamaan, että noudattavatko he yhä jotain erityisiä tapoja torstaina - Toorun eli Taaran eli Torin päivänä. Ennen vanhaan virolaiset eivät kuulemma tehneet töitä torstaisin vaan kokoontuivat iltaisin pyhään lehtoon kuuntelemaan torupillin soittoa, laulamaan ja tanssimaan. Tuo kiinnostaa minua siksikin, että olen ajatellut pyhittää suomenuskon hengessä yhden viikonpäivän. Mutta minkä päivän, se on se kysymys. Toorun päivän vastine olisi viettää torstaisin Ukon päivää. En ole varma tunnetaanko tapaa Suomesta. Ainakin udmurteille pyhä päivä on perjantai ja kristinuskon takia sunnuntai on ollut pyhä esivanhemmillemme satoja vuosia. Kulttuurisista syistä sunnuntaina olisi käytännössä "helpoin" päivä pyhitettäväksi. Torstaisin kun on aika vaikea olla tekemättä töitä.

Yhden viikonpäivän nostaminen muita merkittävämpään asemaan tuntuu luontevalta, samaan tapaanhan vuodenkierron tietyt hetket ovat muita pyhempiä. Pyhillä hetkillä voi sitten toimia eri tavalla kuin arkena, arjen normaalit tekemiset - kuten vaikka työnteko - voivat olla silloin pannassa. Nykyajan hektisessä 24/7 yhteiskunnassa tämä on melkoista radikalismia.

Vastaankin tähän itse, kun onnistuisin jo valvojana sählätessä tuhoamaan Kuu-ukon vastauksen.

Seuraavaksi katsaus siihen, mitä vihjeitä SKVR antaa viikonpäivien merkityksestä.

Maanantai. Yksi loitsu mainitaan luettavan kolmena maanantaina: klik. Yksi loitsitaan maanantaina, torstaina ja sunnuntaina: klik.

Tiistai. Tiistai ei esiinny yksinään loitsupäivänä, mutta eräs loitsu mainitaan loihdittavaksi tiistaina tai perjantaina ja toinen tiistaina tai torstaina: klik, klik.

Keskiviikko. Keskiviikko tuntuu olleen varsin arkinen päivä.

Torstai. SKVR:stä löytyy pitkä liuta loitsuja, jotka on tehty juuri torstaisin, usein kolmena peräkkäisenä torstaina. Esimerkiksi: klik, klik, klik, klik, klik, klik. Muutaman kerran torstai rinnastetaan sunnuntaihin eli pyhäpäivään: eli taian on voinut tehdä joko torstaina tai sunnuntaina: klik, klik, klik.

Perjantai. Jotain erityistä on myös perjantaissa. Erityisesti "kuun viimeisenä perjantaina" on loitsittu: klik, klik, klik, klik.

Lauantai. Ehkä hiukan yllättäen lauantaita ei mainita suositeltavaksi loitsimispäiväksi.

Sunnuntai. Ei ole yllättävää, että sunnuntai on ollut väkevä loitsupäivä: klik, klik, klik, klik, klik, klik.

Pikaisen katsauksen johtopäätös: SKVR:n perusteella torstai ja sunnuntai näyttävät olleen kaikkein "väkevimmät" päivät, eli otollisimmat hetket taikojen tekemiselle. Tämä noudattelisi Viron mallia pyhästä torstaista, sunnuntain merkitys taas selittynee kristinuskolla. Perjantaissa tuntuu myös olevan jotain erityistä, ainakin tai erityisesti kuukauden viimeisessä perjantaissa.

Kustaa Vilkuna muistaakseni kirjoitti kirjassa Vuotuinen ajantieto myös viikkolaskusta. Kirjassa sanottiin, että maanantai oli sunnuntaita pyhänä pitäville kansoilla tärkeä siksi, että se oli viikon ensimmäinen päivä.

Maanantai oli ennen kristinuskon kalenteria aina kuun ensimmäinen päivä, ja vanhassa ajanlaskussa oli kuukausi n. 28 päivän mittainen, noudatellen kuunkiertoa. Tämän takia myös sunnuntai olisi ollut pyhä eräänlaisena "maanantain aattona". Myöhemmin kuunkierron merkityksen vähentyessä olisi sunnuntai itsessään saanut pyhän päivän aseman.

Tämmöistä olisin ymmärtänyt, korjatkaa jos olen väärässä.

Sunnuntain ja torstain merkitys saa vahvistuksen vaikutusvaltaiselta taholta. SKS:n Muinaisia loitsurunoja -teoksen esipuheessaan Elias Lönnrot kertoo, että otollisin hetki niin rukouksille “kuin monelle muullekin taikatyölle” oli torstai-iltana tai sunnuntai-aamuna.

Näiden tietojen sekä osin A.J. Jacobsin kirjan innoittama ajattelin kokeilla tästä lähtien sunnuntain pyhittämistä. Syy siihen, että valitsen sunnuntain enkä torstaita on puhtaasti käytännöllinen. Elämme yhteiskunnassa, jossa on helpompaa olla tekemättä töitä sunnuntaisin kuin torstaisin.

Mitä pyhittäminen sitten tarkoittaa? En ole siitä vielä aivan varma. Ainakaan en tee mitään työksi luokiteltavaa. Suljen tietokoneen, kännykän ja television sunnuntaivuorokauden ajaksi (ei sillä, että telkkaria edes omistaisin). Sytytän aamulla kynttilät, uhraan ja lausun rukouksen. Vietän aikaa perheen, sukulaisten ja ystävien seurassa. Tai sitten vaihtoehtoisesti pohdiskelen elämää syvällisesti. En matkusta, en tee ostoksia. Katsotaan mitä tästä tulee..

Itsekin olen yrittänyt sunnuntain pyhittämistä suunnilleen alkukesästä lähtien. Tämä on kuitenkin vakiintunut minulla enemmän tai vähemmän viimeisten parin kuukauden aikana, varsinkin luettuani kyseisen Jacobsin kirjan.

Minulla on päällimmäisenä tekona valkeaan pukeutuminen, näin syksyn tultua pukeudun vain "hienosti" (=suorat housut, kauluspaita yms.). Vuodenajasta riippumatta puen ainakin valkoisen kauluspaidan. Tämä juontaa juurensa suoraan vanhan kansan tavasta pukeutua kirkkoon mentäessä "pyhävaatteisiin", joita käytettiin myös muina arjesta erottuvina aikoina (esim. heinänteon aloittaminen).

Tämä auttaa minua paremmin pääsemään pyhäpäivän tunnelmaan, samoin kuin jouluna tai juhannuksena koristellaan koti. Nyt minulla on tavoitteena lisätä soittimeeni "pyhäpäivän kansio", jossa olisi vain kannelmusiikkia ynnä muuta rauhoittavaa vastakohtana arkena kuuntelemalleni konemusiikille.

Eilen tosiaan kokeilin ja oli hieno kokemus.


Sama. Valkoisen kauluspaidan laitoin aamulla päälle.

Lauantai-iltana puolenyön aikaan sammutin tietokoneen ja kännykän. Heräsin aamulla, valkoinen paita päälle, lausuin rukouksia ja muutamia muita sanoja. Muutenkin yritin vain rauhoittua ja puhdistautua henkisesti. Tajusin, että lauantai-illan saunominen liittyy pyhäpäivään, sillä se on henkistä ja ruumiillista puhdistautumista: valmistautumista pyhän viettoon. Sytytin kotialttarille tulet ja - tämä tuli jotenkin vaistomaisesti - aloin kiittämään kaikesta omassa elämässäni ja läheisteni elämässä.

Loppupäivän ajan oli helppo vain olla jonkinlaisessa puhtaassa ja rauhoittuneessa mielentilassa. Kävin pienellä kävelyllä luonnossa. Vietin hämäräpyhää. Istuskelin kynttilänvalossa ja jaoin aterian vainajien kanssa. Päivälle osui puhdistava ukkosmyrksky. Komea Ukon kaari ilmestyi aivan ikkunan taakse, jolloin lausuin Ukon rukouksen. Jostain syystä koko päivän teki mieli hyräillä. Kanteleen soittaminen olisikin hyvä idea, harmikseni en vaan sellaista omista.

Jatkossa aion siivota lauantaina ennen pyhää sekä tehdä pyhäpäivän ruuat etukäteen valmiiksi.


---

Muokkaus:

Kirjoitin aiheesta Taivaannaulan blogiin.

Kappas meidän mormoneja... kauluspaidat, tsih!

Kukin tyylillään, kyllähän rekvisiitta minustakin tehostaa arjesta irtautumista. Minä vain en tee sitä (pyhitystä) kalenterin enkä kellon mukaan vaan suuntaan pöpelikköön kuun alla kun tuntuu siltä. Ilmeisesti Jacobs on osannut esittää hyviä pointteja kun on saanut teidät noin vakuuttumaan.

Noh, ehkä, en tiedä. Olen pitkään hakenut elämääni lisää "tapauskonnollisuutta". Jacobsin kokeilusta tarttui ainakin innostusta.

Kauluspaidoista tuli mieleen ajatuksenpoikanen, jolla sekin irtonainen kommentti saadaan osaksi laajempaa kokonaisuutta .

Minä noudatan mielelläni tapoja "vanhan kansan tapaan" eli pukeudun pyhänä siististi ja vielä perinteiseen juhlaväriin. Tuntuu kuitenkin siltä, että tässä on juopa meidän muutamien "vanhakantaisten" ja joidenkin - anteeksi, en nyt keksi parempaakaan määritelmää - uuspakanaeetoksen omaksuneiden välillä. En tarkoita ketään tiettyä ihmistä vaan ylipäätään erilaisia tapoja suhtautua asioihin.

Juopa on siinä, että minun vanhan kansan tapani voivat vaikuttaa vahvasti uuspakanaksi identifioituvan silmissä liian "kristillisiltä" tai jotenkin muuten arveluttavilta. Monet varmasti arvaavat nämä ongelmakohdat. Minulle ei tuota mitään ongelmaa painaa päätä maahan pyhällä paikalla. Olen kuitenkin jutellut sellaisten uuspakanoiden kanssa, joiden mielestä se on juuri sitä nyöristelyä jota he vihaavat kristinuskossa. Mutta itse asiassa heidän oma kielteinen suhtautumisensa "lammasmaiseen uskontoon" on todennäköisesti aatteena perua Nietzschen ja muilta 1800-luvun ajattelijoilta.

Toinen kuvaava esimerkki on naisten huivi. Monien sukukansojen parissa naiset verhoavat päänsä huivilla pyhillä paikoilla (ja miehet lakilla) kunnioituksen vuoksi. Minusta tapa on hyvä ja kunnioitettava. Mutta tavan hyvyys ei välttämättä ole selviö individualistis-modernistiselle nykypakanattarelle, jonka mielestä huivi on monoteistista perua ja naisten sorron väline. Ja niin edelleen.

Pyhävaatteisiin pukeutuminen saattaa kuulua joillakin sarjaan "se-tuntuu-liian-kristilliseltä". Ehkä jopa päivän pyhittäminen itsessään vaikuttaa joistakin puhtaalta kristinopilta. En tiedä.

Tunnustan tämän osittain. Toki pyhäpäiviä on ollut myös pakanallisissa kulttuureissa, ja samoin vaatetuksella on osoitettu kunnioitusta. Mutta "vanhan kristityn kansan tapaan" pukeutuminen ja nimenomaan sunnuntaina on kyllä turhan kristillistä minun makuuni. Enemmän symppaisin edelleen vaikka sitä torstaita väinämöispatalakki päässä.

Hyvä pointti oli kuitenkin se, että monet uuspakanoidenkaan jutut eivät palaudu 1800-lukua kauemmaksi. Monella on tarve keksiä jutulleen historia - minä sen sijaan olen ylpeästi niin nuoren pakanauskonnon harjoittaja, että se syntyy joka minuutti uudestaan...

Jossain siitä jo väännettiinkin, mutta synkretismi (jollaisen näen tuollaisen tapakristillisen "pakanuuden") ei useinkaan kunnioita sen enempää kristinoppia kuin pakanuuttakaan. Näistä tosin kristinoppi on se tiukkarajaisempi.

Tästä tuli mieleeni hieman irrallinen (ja toivottavasti ei kovin off-topic) ajatus...

Vaikka minua ei ole koskaan kristillisesti tai kristinuskoon kasvattukkaan, olen huomannut että joudun joskus karsimaan kristillisiä eleitä ja tapoja tekemistäni. Yleensä nämä tavat ovat sellaisia, joista nautin kovasti kun joskus harvoin olen kristinuskoa "harjoittanut", enkä ole vielä oikein keksinyt niille pakanallisempaa vastinetta.

Ensimmäinen on nimen omaan se pyhäpäivän pyhittäminen. Itselleni tuntuu hieman vieraalta "tarpeeton pukeutuminen" (vaikka ymmärränkin miksi te, Alho ja Kuu-ukko, niin teettekin), mutta sen sijaan Irlannissa asuessani kävin joskus katolisen isäntäperheeni kanssa sunnuntaimessussa. Vaikka itse messu ei ehkä minuun niin vedonnutkaan, sen sijaan parhaimpiin pukeutuminen ja koko perheen kanssa muutaman tunnin hengellisyydelle pyhittäminen tuntui todella hyvältä. Koko päivä vietettiin muutenkin suhteellisen rauhallisissa, miellyttävissä ja sosiaalisissa tunnelmissa.
Tätä kaipaisin suuresti omaan uskooni, sillä vanhat suomalaiset tavat eivät tietenkään missään nimessä olleet niin individualistisia kuin millaisina "nykypakana" niitä joutuu harjoittamaan. Minulle on vaikee keskittyä todelliseen hartauteen tekemättä mitään erityistä (esim. erityisen puun tai paikan luona käymättä) ja silloinkin tulee joskus hieman orpo olo. Suomenuskovaiset ovat nykyään harmittavan harvassa ja hajallaan .

Toinen on sitten niinkin omituinen asia kuin itsensä siunaaminen. Kun tahdon hakea voimaa tai turvaa jostain "korkeammasta", käsi hakeutuu melkein itsestään tekemään ristinmerkkiä otsan ja rintani yli (huomatkaa irlannikatollisuuden valtava tapavaikutus ). En nyt jostain kumman syystä kuitenkaan tahtoisi itseäni näin kristillisesti varjella, vaan kaipaisin jotain pakanallisempaa elettä. Olisiko kellään mitään ideoita? Loitsut olisivat tietysti yksi vaihtoehto, mutta ne tuntuvat turhan mahtipontisilta niihin yksinkertaisiin tilanteisiin joihin tätä elettä kaipaisin.

Tämä on hyvä kysymys, jota olen itsekin miettinyt. Minulla tapa taitaa olla vain koskettaa kaulassa olevaa Ukon kirvestä ja sotkasymbolia. Se on tavallaan sanaton uskontunnustus. Kuu-ukon olen nähnyt tekevän joltain sukukansan lainatun käsiliikkeen vuoronperään molemmilla käsillä, mutta hän voi kertoa siitä tarkemmin itse. Sitten on tietenkin mahdollista piirtää sormella jokin pyhä symboli ristin tapaan, esimerkiksi mainittu Ukon kirves, mutta tuo tapa on minusta kömpelö ja vaikuttaa liikaa kristittyjen matkimiselta huonossa mielessä.

Korun koskettaminen on tapa, jota itsekkin joskus harjoitan. Koska olen kuitenkin (turhamainen) nainen, vaihtelen korujani silloin tällöin asujen mukaan, eikä niitä aina ole kaulassani ollenkaan. Senpä takia kaipaisinkin elettä, jota voisin käyttää paikasta tai asusta riippumatta.

Olen samaa mieltä pyhän symbolin piirtämisestä. Mutta kuulisin tosiaan mielelläni lisää Kuu-ukon käsieleestä?

Pitääpi sanoa, että itselläni on sama tapa koskettaa Ukon kirvestä ja pitää sitä kämmenen sisällä. Se on hyvä, rauhoittava ja hiljainen tapa tietyissä tilanteissa.

Minä kyllä vierastan sunnuntain pitämistä pyhäpäivänä. Se on niin selvästi kristillinen tapa, että haluan vaan olla tekemättä niin. Lauantaista on muodostunut minulle merkittävä päivä, joten mahdolliset uskonharjoitukset ja loitsimiset ovat luontevasti sijoittuneet lauantaille, vaikkei sitä näköjään suositella. Miksihän ei?

Minullakin on tapana siunausta tai suojausta hakiessa koskettaa jotain mulle merkityksellistä korua. Tätä olen tehnyt ihan pienestä asti. Koru on tosin vaihtunut välillä, nykyään räplään meripihkariipusta, välillä yhtä sormusta. Olen joskus myös piirtänyt ympyrän eteeni, samaan tapaan kuin toiset sen ristin piirtävät. En osaa sanoa olenko keksinyt tavan itte, vai mistä se on tullut.

Eleille on avattu oma ketjunsa täällä. -Ylläpito